Huomaan miettiväni yhä useammin, että pian meidän arkemme muuttuu. Tällä hetkellä on reilut kaksi kuukautta siihen, kun aloitan aikuisopiskelun.
Laitoin tänään postiin kirjeen, jossa ruksasin ottavani vastaan opiskelupaikan, joka valmistaa lähihoitajaksi. Tällä ja seuraavalla viikolla on luvassa vielä kaksi ammattikorkeakoulun sosiaali- ja terveysalan valintakoetta, jotka saattavat vielä muuttaa osoitetta, jonne tammikuussa suuntaan, mutta kyllä se nyt hyvin todennäköiseltä näyttää, että opiskelijaksi tässä jokatapauksessa ryhdytään.
Nyt kun työttömyyspäivät eivät enää jatku tauottomana hamaan tulevaisuuteen, olen viimein virittäytynyt jonkinasteiselle lomataajuudelle, jota ei työttömänä voi kokea, vaikka tavallaan vapaalla onkin. Lomaa kun voi kokea vain, jos sillä on päätepiste. Eihän tämä loppuvuosikaan nyt samalta tunnu, kuin vaikkapa kesäloma töistä, mutta ainakaan nyt ei tarvitse enää hakea epätoivoisesti töitä ja pähkäillä epämääräistä tulevaisuuttaan. Olo on kieltämättä varsin helpottunut.
Helpotuksen lisäksi koen aikamoista levottomuutta ja jännitystä. Mihin olen oikein ryhtymässä? Onko minusta varmasti alalle? Miten perhe jaksaa äidin opiskelun? Miten itse jaksan tehdä koulujuttuja vielä iltasella lasten mentyä nukkumaan? En uskalla edes ajatella, kuinka aikaisiksi aamumme mahtavat muodostua.
Isoveikalle äidin opiskelu tarkoittaa koulupäivän jälkeistä iltapäiväkerhoa klo 12-16. Koko syksyn ekaluokkalainen on otettu tien yli vastaan koulusta kotiin heti lyhyen koulupäivän päätyttyä. Myös aamuisin poika on saateltu koulutielle, eikä hän ole vielä joutunut opettelemaan yksin lähtemistä tai itsenäisiä aamutoimia. Muutama itsenäinen koulusta kotiin paluu on sentään jo harjoiteltu. Jatkossa pieni koululaisemme joutuu toisinaan lähtemään kouluun itsenäisesti ja varmasti myös välillä palaamaan iltapäiväkerhosta yksin kotiin. Luulen, että vastuuntuntoinen ja fiksu poika selviää uudesta kuviosta varsin hyvin. Pitkät päivät suuressa ryhmässä tosin varmasti väsyttävät aistiherkkää lasta.
Pikkuveikallekin on jo kerrottu, että äidin lähtiessä opiskelemaan, hän käy jatkossa päiväkodissa viitenä päivänä viikossa ja on siellä koko päivän kuten monet muutkin päiväkotikaverit. Poika ei ole muutoksesta ollenkaan innoissaan, sillä hän muistaa, kuinka raskasta kokopäivähoito viime syksynä oli. Tämän vuoden pikkuveikka on ollut päiväkodissa kahtena aamupäivänä viikossa ja tämä "paikan pitäminen" kavereiden tapaamisineen ja askarteluineen on tuntunut juuri sopivalta määrältä nelivuotiaallemme. Toisaalta pikkuveikka alkaa kaipailla enemmän omaa kaveriseuraa isoveikan siirtyessä kotoa yhä enemmän koulukavereidensa seuraan ja toivonkin, että päiväkodin kokopäivähoito näyttäytyisi nelivuotiaalle toisenlaisessa valossa kuin silloin kolmivuotiaana. Ja kun äidin sydäntä oikein hiertää, koitan muistuttaa itselleni, että minä olen kuitenkin antanut hänelle monta hyvää kotihoitovuotta - nyt on minun vuoroni.
Isäntä joutuu osallistumaan aiempaa enemmän kotitöihin, sillä pian ei töistä tullessa olekaan enää ruoka pöydässä ja pyykit pestynä, kun vaimo viettää päivät kodin sijaan koululla. Yhteinen aika puolison kanssa vähenee, sillä vaimon koulutehtävät vievät osansa niin illoista kuin viikonlopuistakin. Varmasti tulee myös niitä iltoja, kun mies joutuu yksin hoitamaan poikien iltatoimet ja laittamaan heidät nukkumaan äidin tehdessä opiskeluun liittyvää ryhmätyötä koululla myöhään iltaan. Isäntä kohdannee töistä kotiutuessaan myös aiempaa väsyneemmän emännän, jonka muisti reistailee kiireisen arjen keskellä ja jolla ei aina olekaan kaikki perhe-elämän langat tiukasti käsissään. Haastava kombinaatio - myönnetään. Luulen, että isovanhempia kysytään hoitoavuksi aiempaa useammin, mutta kyllä tässä uudessa tilanteessa joutuu isäntäkin karsimaan työmatkusteluaan.
Tietysti opiskelu vaikuttaa myös raha-asioihin. Taloudellisesti opiskelu vaikuttaa esimerkiksi päiväkotimaksun huomattavana nousuna viisipäiväisen viikon ja kokopäivähoidon myötä ja koululaisen iltapäiväkerhomaksuna. Myös oppikirjat ja bussin kuukausikortti ovat uusia kuluja arjessamme. Näillä näkymin ensimmäinen opintovuosi soljuisi vielä ansiopäivärahalla, mutta jatkossa tuloni tulevat putoamaan jyrkästi. Lastenvaatteista säästetään varmasti ensimmäisenä, joten shoppailu tulee vähentymään (niisk!). Myös ruokaostoksista on varaa säästää, ainakin aikuisten herkuttelun verran. Ulkomaanmatkoista on turha haaveilla lähivuosina ja varmasti kotimaan reissutkin joudutaan karsimaan.
Toisaalta perhe luultavasti saa tilalle virkistyneen äidin ja vaimon, jolla on pitkästä aikaa jotain motivoivaa omaa tekemistä, josta on monenlaista hyötyä tulevaisuudessa. Vakituinen työllistyminen on ehkä enää vain kahden vuoden päässä ja alalla pitäisi näillä näkymin töitä riittää jatkossakin. Luultavasti työelämä imaisee mukaansa jo opiskeluaikana ja pieniä lisätuloja voi hankkia opintojen ohessa.
Vaikka olen opintojen myötä paljon poissa kotoa, kuvittelen olevani enemmän läsnä silloin, kun olen kotona perheen kanssa ja toisaalta keskityn vastaavasti opiskeluun kunnolla koulupäiväni aikana. Ainakin töissä ollessani koin tämän elämän jakautumisen työpäivään ja koti-iltaan läsnäoloa ja keskittymistä lisäävänä.
Ja arvatkaa mitä? On tämä tuleva elämänmuutos poikinut jo jotain ihan uskomatontakin: olen ilmoittautunut ajotunneille autokouluun! Historianihan on sellainen, että minulla on ajokortti, mutten ole ajanut 15 vuoteen metriäkään, enkä sitä ennenkään mitenkään säännöllisesti. Ajaminen jäi aikanaan mukavuussyistä miehen vastuulle ja pian en enää uskaltanutkaan rattiin. Vuodet kuluivat ja kynnys liikenteeseen lähtöön kasvoi kilpaa lasten kanssa.
Otin viimein itseäni niskasta kiinni tämän asian suhteen, etteivät pikkuveikan hoitopäivät venyisi bussilla kulkemisen vuoksi mahdottoman pitkiksi silloin, kun äiti opiskelee ja osin reissutyötä tekevä isi suhaa ympäri Eurooppaa. Tästä väsyneiden lasten kanssa bussipysäkillä seisomisesta minulla on kokemusta vuoden takaa syksyltä, kun köröttelin bussilla työpaikan, kodin ja päiväkodin väliä. Sitä rumbaa en haluaisi kokea enää uudestaan.
Te lukijat varmasti mietitte nyt, että miten blogin mahtaa käydä. Tottakai sitä miettii itsekin. En kuitenkaan usko, että edes kykenen lopettamaan kirjoittamista: niin paljon tästä saan. Ja varsinkin teidän kommenteistanne. Postausväli varmasti hieman harvenee, mutta toisaalta aihepiiri laajenee ja tekstit todennäköisesti syvenevät. Saatte lukea mm. sarkastisia tilityksiä opiskelevan äidin arjen kiemuroista. Ja eivätköhän nuo lastenvaatteetkin pyöri kuvioissa jollain lailla edelleen. Voin vaikka kuvata teille, millaisissa hurjissa yhdistelmissä pikkuveikka-raukka joutui lähtemään päiväkotiin, kun kaikki vaatteet olivat taas kerran pyykkikorissa: Toivottoman oivallista - päivän asujen kauhugalleria!
Eli uutta kohti mennään, jännittyneenä mutta toiveikkaana - ja ehdottomasti häntä pystyssä!
Oletko sinä tehnyt elämänmuutoksen aikuisena? Miten siitä selvisit? Oletko lähtenyt opiskelemaan aikuisiällä tai onko joku tuttavasi? Vinkkejä???
Mahtavaa marraskuuta toivotellen,
Vahteristonemäntä / Toivottoman oivallista! -bloggari
