Lupasin kertoilla viimeaikojen kuulumisia ja tässäpä niitä nyt sitten tulee.
Kuvassa on kesällä itselleni hankkimani Lego, jotta saan kerrankin rakentaa jonkun oman ja ei-niin-poikamaisen (lue: sotaisan) jutun ihan rauhassa. Oli muuten kivaa - suosittelen :) Tästä talosta saa kasattua kolme erilaista mallia (plus mielikuvituksen tuotteet tietysti) ja tällä hetkellä pikkuveikka viimeistelee juuri yhtä niistä. Ei, en ole luovuttanut taloa kuitenkaan pojille, mutta sitä saa joskus luvalla lainata. Jos on kiltisti.
Syksy on ollut sanalla sanoen työntäyteinen, sillä muutaman kouluviikon jälkeen minulla alkoi harjoittelu kirurgisella vuodeosastolla pääosin tekonivelleikattujen potilaiden parissa. Aiemmista harkoista poiketen tässä uitiin ensin kaksi viikkoa ohjaajan vanavedessä ja seuraavat kuukauden päivät pyöritettiin lähihoitajaopiskelija-sairaanhoitajaopiskelija työpareina eräänlaista parin potilashuoneen miniklinikkaa mahdollisimman itsenäisesti, tietysti ohjaajan jatkuvan valvonnan alla. Vaativa, mutta erittäin hyödyllinen ja opettavainen malli suorittaa harjoittelu. Lisäsi huomattavasti valmiuksia ja rohkeutta itsenäiseen hoitotyöhön. Tykkäsin. Valmiiksi annetut työvuorot olivat kyllä välillä haasteelliset ja tuntui olevan melko usein iltavuorosta aamuvuoroon pätkiä, joten muutaman tunnin yöunilla ja turhan harvoilla lasten kanssa vietetyillä hetkillä mentiin. Onneksi mies ei ole juurikaan matkustanut tänä syksynä.
Siirryin lennossa - pelkän pitkän viikonlopun kautta - suoraan kirurgialta lastenosastolle, jossa olen nyt ihmetellyt aikuis-ja lapsipotilaiden hoitamisen erilaisuutta parin viikon ajan ja jatkan jouluviikolle saakka. Lapsipotilaiden kohdalla perhe on kiinteästi mukana hoitamisessa usein vuorokauden ympäri ja vanhempien ohjaaminen onkin keskeinen osa hoitajan työtä. Toisin kuin aikuispuolella, lastenosastolla pyritään säilyttämään lapsen oma päivärytmi ja esimerkiksi ruokailut järjestetään pikkupotilaan oman aikataulun mukaan. Osastolla opiskelija keskittyy vuorossa vain yhteen, itse valitsemaansa potilastapaukseen, mikä on ollut selkeää ja oppimisen kannalta hyvä asia. Lisäksi tässä harjoittelussa saan itse valita työvuoroni, mikä antaa paremmin aikaa unelle ja tietysti myös perheelle. Toisin kuten edellisessä harkassa, viikonloput ovat yhtä lukuunottamatta vapaat.
Lastenosasto vaatii hoitajalta paljon, kun on hallittava melkein kaikki lääketieteen erikoisalat ja potilas ei ole lähtökohtaisesti halukas tarvittaviin toimenpiteisiin ja myös näyttää sen. Pienten vakavat sairaudet menevät myös erilailla ihon alle kuin ikääntyneiden. Vastaavasti lapsipotilaan luottamus hoitajaansa on taatusti aitoa ja ansaittua. Sairaiden lasten kanssa toimiessa osaan arvostaa entistä enemmän omien lasten terveyttä ja jaksan toivottavasti kaiken kiireen keskellä lukea hieman pidemmän iltasadun pojille.
Laskin, että tähän harjoitteluun vaadittavat työtunnit täyttyisivät ennen jouluviikkoa - siis mikäli ei tule paljoa lasten/omia sairaspäiviä - joten saisin pitää jouluviikon kaivattua lomaa. Kun kesäkin meni töissä ja syksy on ollut jatkuvaa uuden oppimista kolmessa vuorossa, huomaan kaipaavani kipeästi kunnollista nollaamista. Niin, tätähän haluan tulevaisuudessa työkseni tehdä, mutta uusi osasto sekä työyhteisö uusine tapoineen 2-4 kertaa vuodessa kuluttaa nuorempaakin, saati sitten nelikymppistä. Ja olisihan se mukava valmistella vähän omaa joulua, että edes tajuaisi tämän pyörityksen jälkeen joulun tulevan. Minun jouluni kun ei tule ilman itsetehtyjä laatikoita ja piparintuoksua. Se ei ole suoritus, vaan jouluun laskeutumista.
Oma liikunta on tässä härdellissä kyllä jäänyt aivan olemattomiin. Siihen nähnen niskat ovat ihmeen hyvässä kunnossa. Ilmeisesti onnistuin saamaan ne fyssarin ohjeilla aavistuksen parempaan kuntoon ennen tämän syksyn pyörityksen huippua ja myös liikkuva työ tekee hyvää. Olemme olleet koko perhe (koputtaa puuta) ihmeen terveinä tämän syksyn, enkä ole joutunut toistaiseksi olemaan yhtään päivää poissa töistä oman tai lapsen sairauden vuoksi. No, nyt kun ollaan lastenosastolla kaikkien mahdollisten pöpöjen keskellä ja vuoden infektiokausi aluillaan, on varmasti luvassa vielä yskää ja pärskettä kotipuolessakin. Oisko liikaa pyydetty ettei jouluksi?
Mutta mitä pojille kuuluu? Pikkuveikka on innokas eskarilainen ja imee uutta tietoa jokapuolelta. Kysymyksiä riittää. Kaverit ovat tärkeitä ja iltaisinkin pitää kutsua kavereita meille tai päästä jonkun luo kylään. Rauhoitamme kyllä osan arkiviikosta ihan huilaamiseen, sillä poika on toisinaan aika väsynyt ja on ruvennut nukkumaan eskarissakin pieniä päikkäreitä, vaikka vetääkin öisin 11 h unet. Itsekin kaipaan arki-iltaisin ihan vain oman perheen seuraa ja mielellään myös hiljaisuutta työpäivän päätteeksi. Tiistaisin pikkuveikalla on oma harrastusilta, liikuntakerho, johon hän lähtee aina suurella innolla. Enemmänkin harrastuksia varmasti maistuisi, mutta tämä saa riittää tällä erää ja leikillekin on löydyttävä vielä reilusti aikaa. Pikkuveikalla lähti edestä ylhäältä maitohampaat ja herttaisen sössötysvaiheen jälkeen tilalle kasvaa jo uutta. Lukeminen sujuu jo aika hienosti ja läksyjä tämä pikkuprofessori välillä jo kaipailee.
Isoveikka täyttää ihan pian 9 v ja tulevana viikonloppuna vietämme kaverisynttäreitä, jotka ovat ensimmäisen kerran kodin ulkopuolella. Lasertaistelun merkeissä vietettävät juhlat ovat pojan oma toive parin kaverisynttärikokemuksen pohjalta ja toisaalta helpotus vanhemmille kiireisessä elämäntilanteessa. Tarjottavat järjestetään itse, mutta hankitaan valmiina. Ei tarvitse siivota, koristella eikä miettiä ohjelmaa kolmiulotteisen kurpitsakakun leipomisesta puhumattakaan (jollainen meillä aikanaan oli). Kuulostaa hyvältä. Sukulaisten kesken juhlitaan perinteisesti kotona vasta reilusti joulukuun puolella, kun lomareissultaan palanneet läheiset ovat taas kotimaassa.
Isoveikkaa ei enää arkisin paljoa kotona näy tai sitten on joku kaveri meillä leikkimässä. Iltapäivät eivät ole käyneet pitkiksi, kun kaveri on useimmiten mukana heti koulusta tullessa ja yhdessä tekevät välipalaa ja huolehtivat läksyt ennen leikkejä. Yhtenä iltana viikossa on yleisurheilukoulu, muuten suosimme vielä vapaata leikkiä, jota edelleen onneksi riittää. Ihmeen hyvin on kaikki sujunut ja ilokseni luen viestejä, monelta ja minne poika on lähtenyt, jollei ole kotona, kun tulen pikkuveikan kanssa kotiin ennen neljää. Ensin tunnollinen isoveikka yrittää aina tavoittaa äidin puhelimella ja jollei onnistu, laittaa viestin paperille ja muistaa pääsääntöisesti ihan mukavasti tulla viideksi kotiin syömään. Ihan turhaan tuli jännitettyä isoveikan iltapäivien sujumista, kun oikeus ip-kerhoon päättyi.
Kokeisiin lukeminen on kolmosluokalla uusi juttu isoveikan ja kuulustelun kautta myös vanhempien elämässä. Tähän saakka kokeet siis tulivat oppilaille aina yllätyksenä, eikä niihin valmistauduttu kotona etukäteen. Enkku on uusi oppiaine ja se onkin kuulunut kovasti puheissa tänä syksynä. Myös pikkuveikka sai uudesta kielestä osansa eskarilaisten osallistuessa enkkukarusellin kautta eka-ja tokaluokkalaisten englanninopetukseen yhden tunnin viikossa. Veljekset ovatkin oppineet molemmat paljon uutta, kun keskenään kilpailevat uuden kielen sanavaraston laajuudesta. Pikkuveikan osaaminen on isommalle aikamoinen motivaattori!
Välillä havahdun siihen, että uskomatonta mutta totta: tammikuussa tulee itsellä 2 vuotta opiskelua täyteen ja pian on kaikki ammattiopinnot suoritettu. Äkkiä on aika mennyt! Kannatti uskaltaa uusille urille. Kaikkein väsyneimpinä päivinä sitä toki miettii, että helpommallakin voisi päästä ja toisinaan tunnen jopa kaipuuta kotivuosiin lasten kanssa, mutta hoitotyön mielekkyys, vaihtelevat päivät ja hyvä palaute antavat voimia jatkaa. En olisi jaksanut pidemmän päälle tehdä puuduttavia sihteerin töitä, eikä niitäkään hommia sitten lopulta enää riittänyt. Tällä alalla on niin paljon mahdollisuuksia, että töitä luulisi riittävän.
Kevääksi pääsin psykiatrian polille syventävään harjoitteluun - siis juuri haluamaani paikkaan ja vieläpä päivätöihin - mikä tuntuu melkein lottovoitolta. Kotihoidon ja ikääntyneiden hoidon harjoittelupaikka pitäisi vielä jostakin saada. Ja väkertää opinnäytetyö. Ahkeruudella ja hyvällä tuurilla voisin valmistua vuoden päästä jouluna. Mutta keväälläkin ehtii. Työttömyyskorvaus opiskeluajalta päättyy jo maaliskuussa, joten keväällä sairaanhoitajan sijaisuuteen oikeuttavien opintopisteiden täyttyessä toivon saavani tehdä keikkaa harjoitteluista tutuilla osastoilla opintojen ohessa ja samalla tuuppaan jalkaa ovenväliin valmistumisen jälkeistä työllistymistä ajatellen. Eikä haittaa, jos valmistuminen hieman siirtyy töiden vuoksi.
Meneillään on raukea viikonloppu perheen kanssa. On levätty, leikitty ja syöty hyvin. Sateeseen ei viitsitty lähteä. Isoveikka piirtää ja pikkuveikan vein juuri kaverilleen leikkimään. Mies puuhailee keittiössä ja tänä syksynä asennetut pihavalot valaisevat marraskuista, mustaa maisemaa. Tuli ritisee takassa ja yläkerran villakoirat eivät näy alakertaan, jonka sain imuroitua. Yövuoroon lähtöön on vielä neljä tuntia. Kaikki on hyvin juuri nyt.
Voimia vuoden pimeimpään aikaan,
Vahteristonemäntä / Toivottoman oivallista!-bloggari
