Tautinen talvi

Terveisiä parantolasta. Ja päivystyksestä. Katsoin just kalenterista, että haettiin pikkuveikalle antibioottikuuri 16.1. ja sen jälkeen tässä perheessä on aina joku purrut penisilliiniä. Minä aloitin oman kuurini eilen ja mies jo toisen kuurinsa tänään.

Pojilla tauti alkoi omituisen kovalla, syömisen estävällä kurkkukivulla ilman muita flunssaoireita ja siirtyi parin päivän kotona lepäämisen jälkeen rajusti korviin puhkaisten korvan yöllä. Toiselta otettiin korvan tutkimisen lisäksi terkkarissa nielunäyte, mutta siitä ei ilmeisesti löytynyt bakteeria, kun ei tullut jälkeenpäin soittoa kotiin. Isoveikka on ollut nyt reilun viikon ilman antibioottia ja on tällä hetkellä jotakuinkin terve. Mitä nyt vähän niiskuttaa ja aivastelee jo seuraavaa tautia? Pikkuveikan käytin juuri korvakontrollissa ja hänet todettiin toistaiseksi terveeksi.

Viikon välein kova kurkkutauti vaihtoi kantajaa perheessämme ja miehen versio oli astetta kovempi kuin poikien. Siihen ei lääkekuuri tahtonut purra ja kipulääkkeissä mentiin nieluun suihkutettavan puuduteaineen kautta lopulta Tramadoliin saakka. Saikkua saikun perään ja etäpäivää entisestään. Olisiko sitten ollut virusperäistä.

Oman kurkkuni pöpö raivasi auki torstaina ja kehitti nopeasti iltaa kohti voinnin sellaiseksi, ettei kivulta tahtonut saada nukuttua. Syöminen kävi tuskalliseksi ja pakotti valitsemaan viileitä ja sileitä ruokalajeja. Viili ja jääkaapissa viilennetty vauvojen hedelmäsose solahtivat alas turvonneestakin nielusta. Lopulta jokainen ruokapala ja jopa neste sai veden valumaan silmistä. Sellainen tunne kurkussa, että sieltä puuttui suojaava limakalvopinta kokonaan. 

Grammainen parasetamoli leikkasi kivulta pahimman terän, muttei suonut kunnon unta sekään. Tietysti kokeilin Buranaakin, mutta kuumeen noustessa (tai vatsan ärtyessä kipulääkekoktailista) oksensin kaiken päivän aikana nielemään onnistuneeni ruuan ulos. Enpä olekaan ennen kokenut, millaista on oksentaa kovimmassa kuviteltavissa olevassa kurkkukivussa. Hetken kuvittelin, etten selviä siitä hengissä.

Toinen tautiyö näytti pöpön todellisen luonteen. Olin enemmän hereillä kuin unessa. Laskin käyneeni vessassakin yhtä usein kuin päiväsaikaan, sillä tauti ei suonut kehollekaan lepoa. Välillä palelin ja lihaksia särki ja lääkkeen ollessa päällä hikoilin kuumeen laskiessa yöpaitani märäksi. Kurkku ei antanut rauhaa missään vaiheessa, vaikka kasasin koko huushollin tyynyt yhteen kasaan ja kokeilin erilaisia akrobaattisia nukkuma-asentoja milloin minkäkinlainen puuduttava pastilli poskessa. Aamuyöstä valuin peittoni kanssa olohuoneen nojatuoliin, jossa sain ilmeisesti torkahdettua hetken, sillä muistan nähneeni sekavan unen. Vai oliko se kuumehoure.

Lauantaiaamuna en pystynyt enää kivulta komentamaan poikia, juominenkin sai vedet silmiin ja olin niin uuvuksissa, että olin valmis lähtemään päivystykseen: tämä tauti ei taitaisi talttua pelkällä lepäämisellä. Istuin kaksi tuntia ihan horroksessa keskussairaalan päivystyksen tuolilla katsomatta tv:tä tai lukematta mitään. En yksinkertaisesti jaksanut tehdä muuta kuin istua. Katselin vieressä olevaa petipaikkaa ja mietin, että jos kellahtaisin siihen, voisin nukahtaa ja vuoroni menisi lopulta ohi. 

Odotustilassa kuului aikamoinen yskäkonsertti ja sairaita tuli sisään jatkuvana virtana. Hetkittäin hoitajanalku minussa virkistyi ja sääli vuoroin henkilökuntaa, vuoroin potilaita. Eräälle yskimiseen aivan uupuneelle vanhukselle lääkäri ei tahtonut määrätä yskänlääkettä, kun ei niiden tehosta kuulemma ole riittävästi näyttöä. Ja pah. On olemassa toimiviakin yskänlääkkeitä, mutta niitä ilmeisesti pantataan potilailta. Sitä en silloin jaksanut ihmetellä, miksi tilannetta hoidettiin käytävällä kaikkien kuullen.

Parin tunnin jälkeen tuli viimein oma vuoroni. Eihän tuo aika kuulosta pitkältä päivystyksen odotusajaksi, mutta sairaana se tuntui ikuisuudelta. Hoitaja arveli, että minulla on virustauti, johon ei auta mikään. Hänen työkaverillaan oli kuulemma ollut samanlainen. Ajattelin, että voi luoja, en jaksa enää yhtään yötä tämän kivun kanssa! Kohtalo oli kuitenkin tällä kertaa puolellani ja nielunäyte todisti kurkussani jylläävän A-streptokokin eli kotoisammin angiinan. Tulehdusarvo huiteli 120:ssa. En muista, että olisin koskaan ennen tuulettanut millekään diagnoosille. Minä saisin antibioottikuurin! Sain myös tehokasta, uuden sukupolven tulehduskipulääkettä. Hyvä, etten hypännyt hoitajan kaulaan, joka piti puoliani kunnon kipulääkityksen suhteen nuorta lääkärinkloppia vastaan, vaikkei ollut kerinnyt edes syödä koko työvuoronsa aikana.

Viime yönä nukuin melkein kellon ympäri. Tänään olen jaksanut jo viettää aikaa istuma-asennossa ja pystyn syömään tavallista ruokaa, vaikka se vielä vähän kurkkua kovisteleekin. Ehkä tämä tästä alkaa kääntyä parempaan. Tiistaina pitäisi aloittaa harjoittelu sisätautiosastolla. Täytyy huomenna katsoa, mikä on kunto ja soitella, huolivatko minua ylipäätään vielä sinne (periaatteessa tauti ei tartu, kun lääkkeen aloituksesta on 24 h). Tämä tauti on kaikesta päätellen hyvin tarttuvaa lajia. Mies sai samat kurkkuoireet uudelleen viime yönä ja haki tänään toisen antibioottikuurin parin viikon sisällä. 

Semmoista meillä täällä! Mitenkäs teillä? Oletteko saaneet nauttia talvesta terveinä, vai onko teillä napattu Noro, influenssa tai joku muu vähemmän mukava tuttavuus?

Tervettä uuden viikon alkua toivotellen,

Vahteristonemäntä / Toivottoman oivallista! -bloggari