On ensimmäinen kaverikesä. Isoveikka on koko ajan menossa kaverille tai kutsumassa kavereita meille leikkimään. Enimmäkseen hän hakeutuu tällä hetkellä kaveriensa kotiin, mutta myös meillä näkyy yhä useammin uusia kasvoja. Vielä viime kesänä veljekset leikkivät lähinnä keskenään ja isoveikka teki satunnaisia vierailuja kavereilleen meidän vanhempien saattelemana.
Muistatte varmaan, että meillä ei asu naapurustossa lapsiperheitä ja lähin leikkikaveri löytyy noin kilometrin päästä. Aikaisemmin leikkimiset sovittiin vanhempien kesken, mutta koululainen osaa jo itsekin soitella puhelimella seuraa itselleen. Ja tämä kaveriseura tuntuu nyt kesälomalla nousseen aivan uuteen arvoonsa, mikä on toki aivan luonnollista ja hyvä asia. Mutta on tässä kuulkaa totuttelemista, kun puhelimet soivat yhtenään ja sovitellaan menoja. Uutta on sekin, etten enää tunne kaikkia lapseni kaverien vanhempia.
Kun aamupala on pöydässä, alkaa tavallisesti kiihkeä päivän suunnittelu. Aamuvirkku isoveikka on unisempia vanhempiaan aina askelen edellä ja suunnitelmat jo puolessa välissä ennenkuin lomailevat aikuiset ehtivät aamupalaansa syödä. Jollei haluttuun kaveriin saada puhelimella yhteyttä, pyydetään äitiä soittamaan kyseisen kaverin äidille. Tunnen itseni välillä ohjelmatoimistoksi, kun naputtelen viestejä joka suuntaan ja yritän järjestää leikkiseuraa esikoiselleni. Onneksi viime päivinä olen saanut irrotettua itseni tästä apusoittajan tehtävästä.
Tähän väliin voisin paasata hetken siitä, miten ennen vanhaan käytiin vain soittamassa kaverin ovikelloa ja sillä selvä. Matkojenkin päästä. Taidan olla vanhanaikainen, kun se kuulostaisi mielestäni edelleen parhaimmalta vaihtoehdolta. Lasten keskinäiset puhelinkeskustelut ovat nimittäin sen laatuisia, ettei yleensä kumpikaan osapuoli ole varma, mitä on sovittu ja onko vanhemmilta muistettu kysyä mahdollista muista suunnitelmista. Välillä laittelen tarkistusviestiä perään ja tunnen itseni aika typeräksi.
Kun kaverit asuvat suhteellisen kaukana, olemme tänä kesänä antaneet isoveikan kulkea heidän luokseen pyörällä. Ensin sen parhaan kaverin luo, jonne on turvallisin reitti ja sitten kolmen muunkin. Kaikkiin näihin kolmeen paikkaan on noin kilometrin matka ja reitit ovat tuttuja. Mutta onhan matkalla aina ison tien ylitys tai parikin ja äitiä vähän hirvittää. Toisaalta joskus on pakko alkaa luottaa. Poika on treenannut tien ylityksiä kävellen koko pienen ikänsä ja pyörälläkin jo vuoden verran. Silti aina mietin, että taluttaako hän pyöränsä sovitusti tien yli, kun valvova silmä välttää? Myös satunnainen kaveriseurassa pyöräily (kun vaihdetaan leikkipaikkaa heidän luota meidän luo kesken päivän) epäilyttää: silloin huomiokyky taatusti laskee, kun machoilevat matelijanaivot ottavat vallan.
Pikkuveikka-parka on aivan pihalla, kun on jäänyt leikkikuvioiden ulkopuolelle. Isoveikka viilettää pyörällään ympäri lähitienoota ja viettää lähes päivittäin muutaman tunnin poissa kotoa. Päiväkodista on toki löytynyt pikkuveikalle joitakin kavereita, mutta ei sellaista sydänystävää. Kun ehdotamme, että yksinäisyyttään kiukuttelevalle ja nykyisin jatkuvasti isoveikka kiusaavalle kuopukselle kutsuttaisiin kotiin kaveri, ei hän oikein tiedä, haluaisiko vai ei. Jospa tulevat 5 v kaverisynttärit toisivat rohkeutta pyytää päiväkotikavereita kotiin leikkimään. Hänelle olisi nyt niin tärkeää löytyä omia kavereita, kun isoveikka alkaa selkeästi irrottautua omiin kaveriporukoihinsa.
Myönnän olevani itsekin hämilläni tästä uudesta kaverikuviosta. Tuntuu kieltämättä oudolta, että kodista on tullut jollain lailla julkisempi paikka entiseen verrattuna. Milloin tahansa voi joku isoveikan kaveri pöllähtää olohuoneeseen. Syömään tuleva isoveikka saattaa tuoda muitta mutkitta kaverin mukanaan ja leikit jatkuvat meillä ruuan jälkeen. Täytyy alkaa katsoa, mitä itsellä on päällä ja että tukka on ojennuksessa! Päikkäreitä ei voi enää ottaa, milloin mieli tekee. Ja kai tuon ikäisien touhuja pitää vielä jollain lailla valvoakin? En osaa vielä keskittyä puuhailemaan omiani, jos meillä on vieraita lapsia leikkimässä, mutta lupaan opetella. Täytyy luoda tässäkin asiassa meidän kodin säännöt, mutta eihän niitäkään ihan tyhjästä voi nyhjäistä, kunnes on jonkin aikaa uutta tilannetta elänyt ja makustellut.
Positiivisena loppukommenttina täytyy sanoa, että olen ilahtunut isoveikan huolellisuudesta sovittujen aikataulujen kanssa. Hän on (ainakin toistaiseksi) tullut aina kotiin sovittuun aikaan ja seuraa ajankulua omatoimisesti ja aktiivisesti. On myös hienoa, että lapsella on paljon kavereita ja hän on löytänyt kevään aikana useamman uuden kaverin. Kaverien tärkeyttä ei voi koskaan liikaa korostaa.
Miten teillä on mennyt nämä kaverikuviot? Mitä ajatuksia heräsi?
Vahteristonemäntä / Toivottoman oivallista! -bloggari
