torstai 23. helmikuuta 2017

Lunta ja jäätä lautaselle?




Meidän pikkuveikka. Se on ruvennut syömään lunta tänä talvena ihan urakalla. Se on kuin joku pakkotoiminto: heti kun viikari pääsee ovesta ulos, dippaa hän rukkasen lumeen ja sipaisee saaliin suuhunsa. Ulkona ollessa nassikka imeskelee jompaa kumpaa hanskaansa leikin lomassa vähän väliä ja märkä/jäinen kinnas tietysti kerää kätevästi lisää lunta itseensä. Poika poimii maasta myös sopivia jääkökkäreitä ja pureskelee niistä palasia hampaat rouskuen. Jos suuhun eksyy kivi tai hiekanmuruja, poika tyynesti syljeskelee ne pois ja jatkaa puuhiaan. Hän saattaa jopa kumartua kasvot maahan asti ja haukata suoraan valloittamansa lumikinoksen huipulta.

Päiväkodista kotiin käveltäessä huono tapa tuntuu saavan lisää vettä myllyyn äidin antamasta huomiosta. Kieltäminen saa pikkuveikan vain mättämään valkoista herkkua uhmakkaammin ja jopa teatraalisiin mittasuhteisiin venyvät, muka piilotellut maiskutteluhetket täplittävät tietämme. Järkipuhe ei myöskään auta: valkoinen lumihan on viisivuotiaan mielestä ihan puhdasta; kuka sitä nyt kuraiselta tien penkalta söisi. Ai että voi saada mahataudin. Mutta enhän mä ole saanut. Enkä mä syö koirankakan läheltä enkä lintulaudan alta.

Mutta miksi ihmeessä? Miksi syöt lunta? No kun on kuulemma niin kova nälkä. Äänensävystä kyllä kuulee, ettei vastaus ole totta. Toki päivähoidosta kotiin tullessa voikin olla kiljuva nälkä, mutta luulisi, että sitten ruokapöytään siirryttäisiin akkarin parista hieman nopeammin pyynnön kuuluessa. Juotavaakin tarjoan heti sisälle tullessa ja päiväkotiin toimitin varoiksi juomapullon naulakkoon, mutta ei taida johtua janostakaan tämä ikävä tapa mättää lunta suuhunsa.

Päiväkodista en ole saanut tukea tuskaani lapsen lumensyönnistä. Kaikki lapset kuulemma syövät lunta. Ei meidän isoveikka vaan syönyt. Eikä tämä pienempikään aiemmin, ei ainakaan näissä mittasuhteissa. Ovat kuulemma luopuneet lumensyönnin kieltämisestä päiväkodissa, kun sitten eivät muuta ehtisikään tehdä. Niin joo, ymmärrän. Vaikka eivät siellä kyllä muut lapset näytä jatkuvasti mässäilevän härmistyneellä hookaksoolla. Sinänsä on kai positiivista, että poika mättää lunta myös päiväkodissa: muutenhan lumensyönnin voisi nähdä pelkkänä huomionhakuna. Opiskeleva äiti kun tuntee tietysti tässäkin kohtaa piston sydämessään.

Jotkut ovat kuulemma saaneet stopin lapsen lumensyöntiin sulattamalla mahdollisimman kuraista lunta vesilasiin ja tarjoamalla lapselle. Tämä keino on vielä kokeilematta. Pikkuveikalle olen lumensyönnin yltyessä ja neutraalien kieltojen kaikuessa kuuroille korville sanonut laittavani hänelle iltaruoan sijaan lunta ja jäätä lautaselle, jos se kerran niin herkkua on. Tästä poika suuttuu persoonansa mukaisesti verisesti. Tuntuu, että illalla viskarista kotiin tullessa olemme kuopuksen kanssa lähes poikkeuksetta riitatilanteessa. Ja kieltämättä myös kaikenlaiset siirtymätilanteet ovat haastavia. Kai se on tuo ikä, 5 vee.

Asuuko teillä pieniä lumensyöjiä? Onko lumensyöntiin puuttuttava? Onko se haitallista? Vinkkejä?

Lumista loppuviikkoa ja mukavaa hiihtolomaa sitä viettäville!

Vahteristonemäntä / Toivottoman oivallista!-bloggari

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Tautinen talvi


Terveisiä parantolasta. Ja päivystyksestä. Katsoin just kalenterista, että haettiin pikkuveikalle antibioottikuuri 16.1. ja sen jälkeen tässä perheessä on aina joku purrut penisilliiniä. Minä aloitin oman kuurini eilen ja mies jo toisen kuurinsa tänään.

Pojilla tauti alkoi omituisen kovalla, syömisen estävällä kurkkukivulla ilman muita flunssaoireita ja siirtyi parin päivän kotona lepäämisen jälkeen rajusti korviin puhkaisten korvan yöllä. Toiselta otettiin korvan tutkimisen lisäksi terkkarissa nielunäyte, mutta siitä ei ilmeisesti löytynyt bakteeria, kun ei tullut jälkeenpäin soittoa kotiin. Isoveikka on ollut nyt reilun viikon ilman antibioottia ja on tällä hetkellä jotakuinkin terve. Mitä nyt vähän niiskuttaa ja aivastelee jo seuraavaa tautia? Pikkuveikan käytin juuri korvakontrollissa ja hänet todettiin toistaiseksi terveeksi.

Viikon välein kova kurkkutauti vaihtoi kantajaa perheessämme ja miehen versio oli astetta kovempi kuin poikien. Siihen ei lääkekuuri tahtonut purra ja kipulääkkeissä mentiin nieluun suihkutettavan puuduteaineen kautta lopulta Tramadoliin saakka. Saikkua saikun perään ja etäpäivää entisestään. Olisiko sitten ollut virusperäistä.

Oman kurkkuni pöpö raivasi auki torstaina ja kehitti nopeasti iltaa kohti voinnin sellaiseksi, ettei kivulta tahtonut saada nukuttua. Syöminen kävi tuskalliseksi ja pakotti valitsemaan viileitä ja sileitä ruokalajeja. Viili ja jääkaapissa viilennetty vauvojen hedelmäsose solahtivat alas turvonneestakin nielusta. Lopulta jokainen ruokapala ja jopa neste sai veden valumaan silmistä. Sellainen tunne kurkussa, että sieltä puuttui suojaava limakalvopinta kokonaan. 

Grammainen parasetamoli leikkasi kivulta pahimman terän, muttei suonut kunnon unta sekään. Tietysti kokeilin Buranaakin, mutta kuumeen noustessa (tai vatsan ärtyessä kipulääkekoktailista) oksensin kaiken päivän aikana nielemään onnistuneeni ruuan ulos. Enpä olekaan ennen kokenut, millaista on oksentaa kovimmassa kuviteltavissa olevassa kurkkukivussa. Hetken kuvittelin, etten selviä siitä hengissä.

Toinen tautiyö näytti pöpön todellisen luonteen. Olin enemmän hereillä kuin unessa. Laskin käyneeni vessassakin yhtä usein kuin päiväsaikaan, sillä tauti ei suonut kehollekaan lepoa. Välillä palelin ja lihaksia särki ja lääkkeen ollessa päällä hikoilin kuumeen laskiessa yöpaitani märäksi. Kurkku ei antanut rauhaa missään vaiheessa, vaikka kasasin koko huushollin tyynyt yhteen kasaan ja kokeilin erilaisia akrobaattisia nukkuma-asentoja milloin minkäkinlainen puuduttava pastilli poskessa. Aamuyöstä valuin peittoni kanssa olohuoneen nojatuoliin, jossa sain ilmeisesti torkahdettua hetken, sillä muistan nähneeni sekavan unen. Vai oliko se kuumehoure.

Lauantaiaamuna en pystynyt enää kivulta komentamaan poikia, juominenkin sai vedet silmiin ja olin niin uuvuksissa, että olin valmis lähtemään päivystykseen: tämä tauti ei taitaisi talttua pelkällä lepäämisellä. Istuin kaksi tuntia ihan horroksessa keskussairaalan päivystyksen tuolilla katsomatta tv:tä tai lukematta mitään. En yksinkertaisesti jaksanut tehdä muuta kuin istua. Katselin vieressä olevaa petipaikkaa ja mietin, että jos kellahtaisin siihen, voisin nukahtaa ja vuoroni menisi lopulta ohi. 

Odotustilassa kuului aikamoinen yskäkonsertti ja sairaita tuli sisään jatkuvana virtana. Hetkittäin hoitajanalku minussa virkistyi ja sääli vuoroin henkilökuntaa, vuoroin potilaita. Eräälle yskimiseen aivan uupuneelle vanhukselle lääkäri ei tahtonut määrätä yskänlääkettä, kun ei niiden tehosta kuulemma ole riittävästi näyttöä. Ja pah. On olemassa toimiviakin yskänlääkkeitä, mutta niitä ilmeisesti pantataan potilailta. Sitä en silloin jaksanut ihmetellä, miksi tilannetta hoidettiin käytävällä kaikkien kuullen.

Parin tunnin jälkeen tuli viimein oma vuoroni. Eihän tuo aika kuulosta pitkältä päivystyksen odotusajaksi, mutta sairaana se tuntui ikuisuudelta. Hoitaja arveli, että minulla on virustauti, johon ei auta mikään. Hänen työkaverillaan oli kuulemma ollut samanlainen. Ajattelin, että voi luoja, en jaksa enää yhtään yötä tämän kivun kanssa! Kohtalo oli kuitenkin tällä kertaa puolellani ja nielunäyte todisti kurkussani jylläävän A-streptokokin eli kotoisammin angiinan. Tulehdusarvo huiteli 120:ssa. En muista, että olisin koskaan ennen tuulettanut millekään diagnoosille. Minä saisin antibioottikuurin! Sain myös tehokasta, uuden sukupolven tulehduskipulääkettä. Hyvä, etten hypännyt hoitajan kaulaan, joka piti puoliani kunnon kipulääkityksen suhteen nuorta lääkärinkloppia vastaan, vaikkei ollut kerinnyt edes syödä koko työvuoronsa aikana.

Viime yönä nukuin melkein kellon ympäri. Tänään olen jaksanut jo viettää aikaa istuma-asennossa ja pystyn syömään tavallista ruokaa, vaikka se vielä vähän kurkkua kovisteleekin. Ehkä tämä tästä alkaa kääntyä parempaan. Tiistaina pitäisi aloittaa harjoittelu sisätautiosastolla. Täytyy huomenna katsoa, mikä on kunto ja soitella, huolivatko minua ylipäätään vielä sinne (periaatteessa tauti ei tartu, kun lääkkeen aloituksesta on 24 h). Tämä tauti on kaikesta päätellen hyvin tarttuvaa lajia. Mies sai samat kurkkuoireet uudelleen viime yönä ja haki tänään toisen antibioottikuurin parin viikon sisällä. 

Semmoista meillä täällä! Mitenkäs teillä? Oletteko saaneet nauttia talvesta terveinä, vai onko teillä napattu Noro, influenssa tai joku muu vähemmän mukava tuttavuus?

Tervettä uuden viikon alkua toivotellen,

Vahteristonemäntä / Toivottoman oivallista! -bloggari