torstai 21. heinäkuuta 2016

Hännänpäitä ja merituulia









Vaikka viimeksi mainostinkin kiireettömien kotoilupäivien rauhaa, on lomalla toki kiva hankkia elämyksiä ja nähdä uusia maisemia. Ainakin päiväretkien muodossa. Eräs tällainen reissu oli Korkeasaaren retki kesäkuun puolella.

Kissalaaksossa oli tuttuun tapaan lähinnä kaukana, omissa piiloissaan uinuvia petoja, joista näkyi yleensä vain hännänpää. Onneksi monia muita eläimiä näkyi paremmin ja muutamaa lajia (ainakin jättiläiskilpikonnat ja kengurut) pääsi tällä kertaa tutkimaan jopa aitauksen sisäpuolelle rakennetulle polulle. Pojat tykkäsivät eniten trooppisten talojen erikoisuuksista ja ravintolan pöytien väleissä herkkupaloja kerjäävä riikinkukko keräsi myös pisteitä. Tuli kyllä sellainen tunne, että pojilla oli koko ajan kiire seuraavan eläinlajin luo ja sinkoilimme vain paikasta toiseen. Taitaa tuo Korkeasaari olla nykyisin enemmänkin äidin kuin lasten lempikohde.

Korkeasaaren ravintolatarjonta on mukavasti monipuolistunut takavuosista ja söimme uudistuneen Ravintola Karhun terassilla auringossa. Oma lohikeittoni paahdetun ruisleivän kera osoittautui nappivalinnaksi ja muutkin pitivät annoksistaan. Löysimme myös aivan ihanan jäätelökahvilan vanhasta, kauniista talosta.

Retkipäivä venyi vielä pituutta, kun jäimme lopuksi uimaan Mustikkamaan uimarannalle, josta ei kauniina kesäiltana olisi millään maltettu lähteä kotimatkalle. Aivan ihana paikka!

Pojilla kuvissa Molo Kids tämän kesän paidat, Reiman viime kesän malliston sortsit ja sandaalit.

Kesä on mennyt vauhdilla, on jo heinäkuun loppupuoli! Meillä on viime aikoina juhlittu 5-vuotiasta pikkuveikkaa sekä kaverien että suvun kesken, rakennettu uutta kiveystä ja kävimme myös vesipuistossa nauttimassa harvinaisesta aurinkoisesta päivästä. Niistäkin kuvia tulossa :) Koulutarvikkeet ovat tulleet jo kauppoihin - nyt jo!?! Vielä on kyllä kesä... Tähän ajankuluun havahtuneena tilasin isoveikalle tänään alesta sisäpelikengät ja liikuntavaatteita kouluun. Oletteko te tehneet alelöytöjä tai kouluvaatehankintoja?
 

Leppoisaa kesänjatkoa,

Vahteristonemäntä / Toivottoman oivallista! -bloggari

maanantai 11. heinäkuuta 2016

Täydellinen lomapäivä


Millainen on täydellinen lomapäivä lapsiperheessä? Voisi äkkiseltään kuvitella, että täydellisenä lomapäivänä riekuttaisiin aamusta iltaan jossain puuhalandiassa. Väärin.

Ainakin meillä keskenään nahistelevat pojat laskeutuivat käsinkosketeltavaan rauhaan ja kiittelivät illalla äitiä oikein ääneen, kun päivän aikana kävimme yhdessä pyörillä leipomossa, ulkoilimme omalla pihalla, rakensimme porukalla legoja olohuoneen lattialla (tämä oli kuulemma erityisen merkittävää, harvinaista - myönnän), joimme pullakahvit, saunoimme hetken mielijohteesta ja paistoimme iltapalaksi pannaria. Iltasatua lukiessa kainalooni käpertyi kaksi harvinaisen tyytyväistä poikasta ja sain tavallista pidemmät halaukset.

Lomalla on toki kiva tehdä retkiäkin, hankkia kokemuksia ja nähdä uusia paikkoja, mutta parasta on kuitenkin se kiireetön yhdessäolo. Aidon läsnälon voimaa ei kai voi vähätellä.

Vai mitä mieltä te olette? Millainen on teidän perheen täydellinen lomapäivä?

Aurinkoisia kesä- ja lomapäiviä toivotellen,

Vahteristonemäntä / Toivottoman oivallista!-bloggari

sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Kaverit tulevat


On ensimmäinen kaverikesä. Isoveikka on koko ajan menossa kaverille tai kutsumassa kavereita meille leikkimään. Enimmäkseen hän hakeutuu tällä hetkellä kaveriensa kotiin, mutta myös meillä näkyy yhä useammin uusia kasvoja. Vielä viime kesänä veljekset leikkivät lähinnä keskenään ja isoveikka teki satunnaisia vierailuja kavereilleen meidän vanhempien saattelemana.

Muistatte varmaan, että meillä ei asu naapurustossa lapsiperheitä ja lähin leikkikaveri löytyy noin kilometrin päästä. Aikaisemmin leikkimiset sovittiin vanhempien kesken, mutta koululainen osaa jo itsekin soitella puhelimella seuraa itselleen. Ja tämä kaveriseura tuntuu nyt kesälomalla nousseen aivan uuteen arvoonsa, mikä on toki aivan luonnollista ja hyvä asia. Mutta on tässä kuulkaa totuttelemista, kun puhelimet soivat yhtenään ja sovitellaan menoja. Uutta on sekin, etten enää tunne kaikkia lapseni kaverien vanhempia.

Kun aamupala on pöydässä, alkaa tavallisesti kiihkeä päivän suunnittelu. Aamuvirkku isoveikka on unisempia vanhempiaan aina askelen edellä ja suunnitelmat jo puolessa välissä ennenkuin lomailevat aikuiset ehtivät aamupalaansa syödä. Jollei haluttuun kaveriin saada puhelimella yhteyttä, pyydetään äitiä soittamaan kyseisen kaverin äidille. Tunnen itseni välillä ohjelmatoimistoksi, kun naputtelen viestejä joka suuntaan ja yritän järjestää leikkiseuraa esikoiselleni. Onneksi viime päivinä olen saanut irrotettua itseni tästä apusoittajan tehtävästä.

Tähän väliin voisin paasata hetken siitä, miten ennen vanhaan käytiin vain soittamassa kaverin ovikelloa ja sillä selvä. Matkojenkin päästä. Taidan olla vanhanaikainen, kun se kuulostaisi mielestäni edelleen parhaimmalta vaihtoehdolta. Lasten keskinäiset puhelinkeskustelut ovat nimittäin sen laatuisia, ettei yleensä kumpikaan osapuoli ole varma, mitä on sovittu ja onko vanhemmilta muistettu kysyä mahdollista muista suunnitelmista. Välillä laittelen tarkistusviestiä perään ja tunnen itseni aika typeräksi.

Kun kaverit asuvat suhteellisen kaukana, olemme tänä kesänä antaneet isoveikan kulkea heidän luokseen pyörällä. Ensin sen parhaan kaverin luo, jonne on turvallisin reitti ja sitten kolmen muunkin. Kaikkiin näihin kolmeen paikkaan on noin kilometrin matka ja reitit ovat tuttuja. Mutta onhan matkalla aina ison tien ylitys tai parikin ja äitiä vähän hirvittää. Toisaalta joskus on pakko alkaa luottaa. Poika on treenannut tien ylityksiä kävellen koko pienen ikänsä ja pyörälläkin jo vuoden verran. Silti aina mietin, että taluttaako hän pyöränsä sovitusti tien yli, kun valvova silmä välttää? Myös satunnainen kaveriseurassa pyöräily (kun vaihdetaan leikkipaikkaa heidän luota meidän luo kesken päivän) epäilyttää: silloin huomiokyky taatusti laskee, kun machoilevat matelijanaivot ottavat vallan.

Pikkuveikka-parka on aivan pihalla, kun on jäänyt leikkikuvioiden ulkopuolelle. Isoveikka viilettää pyörällään ympäri lähitienoota ja viettää lähes päivittäin muutaman tunnin poissa kotoa. Päiväkodista on toki löytynyt pikkuveikalle joitakin kavereita, mutta ei sellaista sydänystävää. Kun ehdotamme, että yksinäisyyttään kiukuttelevalle ja nykyisin jatkuvasti isoveikka kiusaavalle kuopukselle kutsuttaisiin kotiin kaveri, ei hän oikein tiedä, haluaisiko vai ei. Jospa tulevat 5 v kaverisynttärit toisivat rohkeutta pyytää päiväkotikavereita kotiin leikkimään. Hänelle olisi nyt niin tärkeää löytyä omia kavereita, kun isoveikka alkaa selkeästi irrottautua omiin kaveriporukoihinsa.

Myönnän olevani itsekin hämilläni tästä uudesta kaverikuviosta. Tuntuu kieltämättä oudolta, että kodista on tullut jollain lailla julkisempi paikka entiseen verrattuna. Milloin tahansa voi joku isoveikan kaveri pöllähtää olohuoneeseen. Syömään tuleva isoveikka saattaa tuoda muitta mutkitta kaverin mukanaan ja leikit jatkuvat meillä ruuan jälkeen. Täytyy alkaa katsoa, mitä itsellä on päällä ja että tukka on ojennuksessa! Päikkäreitä ei voi enää ottaa, milloin mieli tekee. Ja kai tuon ikäisien touhuja pitää vielä jollain lailla valvoakin? En osaa vielä keskittyä puuhailemaan omiani, jos meillä on vieraita lapsia leikkimässä, mutta lupaan opetella. Täytyy luoda tässäkin asiassa meidän kodin säännöt, mutta eihän niitäkään ihan tyhjästä voi nyhjäistä, kunnes on jonkin aikaa uutta tilannetta elänyt ja makustellut.

Positiivisena loppukommenttina täytyy sanoa, että olen ilahtunut isoveikan huolellisuudesta sovittujen aikataulujen kanssa. Hän on (ainakin toistaiseksi) tullut aina kotiin sovittuun aikaan ja seuraa ajankulua omatoimisesti ja aktiivisesti. On myös hienoa, että lapsella on paljon kavereita ja hän on löytänyt kevään aikana useamman uuden kaverin. Kaverien tärkeyttä ei voi koskaan liikaa korostaa.

Miten teillä on mennyt nämä kaverikuviot? Mitä ajatuksia heräsi?

Vahteristonemäntä / Toivottoman oivallista! -bloggari