torstai 1. kesäkuuta 2017

Sammakonkutua ja salaattipenkki








Taas on yksi lukukausi opintoja onnellisesti purkitettu ja vajaa puolet opintopisteistä jo kasassa. Tiukkaa puristusta ja nipistettyjä öitä, mutta nyt on aikaa hetki levähtää ennen kesätöiden alkua.

Nautiskelen parhaillaan reilun kahden viikon kesälomastani. Säät ovat olleet - sanoisinko - vaihtelevat. Tänään lämpötila laski viiteen asteeseen ja rakeita rummutti pariin otteeseen. Mutta on tässä saatu nauttia kauniistakin päivistä ja lämmitellä auringossa. Ja loma on aina lomaa, varsinkin silloin, kun tietää olevansa parhaimman kesäkauden töissä. Menen kyllä ihan mielelläni vaihteeksi töihin; olenhan saanut viettää monta kesää kokonaan kotona.

Tämän kevään ja kesän harrasteeni on viime syksynä perustettu kasvimaa, johon pääsin heti maan lämmittyä istuttamaan perunaa. Lämpötilan noustessa uskaltauduin kylvämään harson alle porkkanaa, pinaattia, rucolaa ja salaatteja. Myös sisällä sinnitelleet kaupan ruukkuyrttien jämät pääsivät avomaalle harsopeitteen alle vahvistumaan. Pojat eivät ole osoittaneet entisenlaista kiinnostusta viljelyyn (on paljon kivempi riidellä veljen kanssa 24/7), mutta pikkuveikka onneksi tykkää edelleen kastelukannuhommista, joita onkin kuivana keväänä riittänyt.

Toimme mökiltä lasipurkissa sammakonkutua. Nyt tuo kutu vipeltää jo pulleina nuijapäinä vadissa meidän terassilla. Ruokimme sammakonpoikia akvaariokalojen ruualla ja isoveikka hakee mehukattikanisteri pyörän sarvessa keikkuen vettä lähimmästä avo-ojasta. Keppien varaan viritetty pyykkipussi estää lintujen lähikontaktit tee-se-itse akvaarioomme.

Viime aikoina on myös juhlittu koulun ja päiväkodin kevätjuhlia, retkeilty Hiidenvuorella, ravattu korvalääkärissä molempien herrojen kanssa, kannettu huolta läheisten ikääntymisestä, mökkeilty (kts. kuvat), ihmetelty mahdollista ennenaikaista puberteettia, ostettu isoveikalle uusi polkupyörä, poltettu korvalehdet rakkuloille, syöty kesän ekat jäätelötötteröt, leivottu kesän ensimmäinen raparperipiirakka ja hankittu pikkulahjat opettajille ja iltapäiväkerhon ohjaajille.

Lauantaina on isoveikan lukukauden viimeinen koulupäivä ja ensi viikon olen poikien kanssa lomalla ja teemme toivejuttuja yhdessä. Todellisuudessa nuo tappelevat aina sen ekan lomaviikon tavallistakin tiiviimmin, mutta jos retkeillään mahdollisimman paljon, ehkä se vaihe siirtyy iskän loma-aikaan. Just joo.

Mitäs teille lukijoille kuuluu? Ovatko lapset ottaneet ötököitä lemmikeiksi? Kasvatatteko syötäviä kasveja? Hankitteko lahjat opettajille ja jos niin millaiset? Entäs ne lomasuunnitelmat...?

Ihanaa kesää kaikille!

Vahteristonemäntä / Toivottoman oivallista! -bloggari

Kevättunnelmia





Vahteristonemäntä / Toivottoman oivallista! -bloggari

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Jäiden lähdön aikaan




Pääsiäisenä mökkijärvi oli vielä jäässä ja laiturilla saattoi kuunnella taianomaista, matalaa vonkunaa, jota lähtökuopissaan pinnistelevät jäät pitävät. Ääni on kova ja kuuluu kauas. Mistähän mahtoivat entisaikain ihmiset kuvitella tuon äänen tulevan. Väistymään pakotettu talviko siellä valitti surkeuttaan vai kevätkö viritteli voimiaan. Vai tuliko kumiseva ääni ehkä vedenkansan suusta.

Kevätihmiselle tämä on ihan parasta aikaa vuodessa. Huomaan taas latautuvani auringossa ja energiaa löytyy kaikenlaiseen puuhasteluun monen kuukauden pimeässä rämpimisen jälkeen. Vielä kun jaksaisi keskittyä kevään viimeisiin kursseihin ja malttaisi pysyä poissa pihaa rapsuttamasta ja jokaista nousevaa versoa hypistelemästä.

Takatalvimaiset räntäsateet ovat tulleet tutuiksi viime päivinä monin paikoin. Myös täällä meillä. Viikonloppu oli kuitenkin lähes kokonaan kaunis ja aurinkoinen. Toppavaatteet on pesty pois (vaihtelevaa säätä uhmaten) ja haravointikausi aloitettu. Ekat saippuakuplat puhallettiin eilen.

Ihana kevät!

Vahteristonemäntä / Toivottoman oivallista!-bloggari

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Kevätkuulumisia


Kukkuluuruu! Siitä on aikaa, kun viimeksi kirjoittelin. Taisi olla jotakuinkin kuukausi sitten. On ollut kuulkaa sellainen työharjoittelu, ettei sen lisäksi muuta jaksanut kuin juuri ja juuri lapset ruokkia ja pyykit pestä. Ihan zombina mentiin. Paljon sain kokea ja oppia kuuden viikon aikana, mutta huomasin myös, ettei sairaalan sisätautiosasto taida olla meikäläisen paikka. Turhan kiireistä ja sekavaa. Potilaiden kohtaaminen jäi valitettavan usein kovin pintapuoliseksi.

Kädentaidot kehittyivät huimasti. Satoja verenpaineen ja -sokerin mittauksia. Suonensisäistä lääke- ja nestehoitoa. Monisairaiden vanhusten perustarpeista huolehtimista. Nuoria vakavasti sairaita potilaita. Alkoholin aiheuttamaa sekavuustilaa deliriumia. Vanhusten deliriumia. Lepositeitä. Onnistuin ihme kyllä väistelemään noroa. Laitoin ensimmäisen vainajani. Selvisin myös elämäni ensimmäisestä yövuorosta - valvominen töitä tehden oli helpompaa kuin kuvittelin. Vaikeinta oli ajaa tokkuraisena ja ylikierroksilla käyvänä autolla kotiin valvotun yön jälkeen - varokaa vuorotyöläisiä liikenteessä!

Viimeinen harkkapäivä oli viime keskiviikkona. Tartuntatautien ja geriatrian tentit suoritin etänä tässä välissä ja eka harjoittelun jälkeinen koulupäivä on pääsiäisen jälkeen tiistaina. Nyt on loma! Viikon huilaustauko tulee enemmän kuin tarpeeseen. Olen ottanut takaisin lyhyitä yöunia ja paikannut väliin jääneitä ulkoiluja. Päivittäin olen istunut sohvalla ja katsellut ikkunasta kevään etenemistä ajatuksiini vajoten - kuunnellut itseäni. Olen istuttanut ruukkunarsisseja pihalle, kylvänyt rucolaa ikkunalle ja kurkistellut kasvimaan sulamista. Nautin myös siitä, että koko perhe on taas kotona: harjoittelun kanssa päällekkäin sattui miehen kaksi viikon mittaista ulkomaantyöreissua.

Pojat odottavat kovasti kesää ja lomaa. Onneksi isi on lomalla juhannuksesta koulujen alkuun, niin isoveikalle ei jää pitkää aikaa olla yksin kotona, vaikka äiti onkin kesätöissä. Pikkuveikka (5, 5 v) oppi juuri lukemaan ja häneltä lähti ensimmäinen hammas!

Pääsiäisenä kyläilemme isovanhemmilla, olemme puutalkoissa ja käymme piristämässä isoisovanhempia. Ja syömme tietysti ison kasan suklaamunia!

Mitä teidän kevääseen kuuluu?

Ihanaa keväänjatkoa!

Vahteristonemäntä / Toivottoman oivallista!-bloggari

Travallen SuperRemu housut - parasta kestävyyttä talveen ja välikauteen




Saimme Travallelta talveksi testiin SuperRemu toppahousut. Näillä housuilla isoveikka rymysi ulkona päivittäin niin välitunnilla, iltapäiväkerhossa kuin kotonakin - ja ne ovat edelleen ehjät! Housuista riittää vielä seuraavallekin talvelle.

Näissä sovituskuvissa isoveikalla on mittaa noin 141 cm ja housut ovat kokoa 146 cm. Talven aikana vesseli venähti jälleen niin, että aluksi hieman reilu koko oli oikein passeli. Ja näissä housuissa reilu pituus ei muuten joudu kantapään alle.

Kestävyyden lisäksi housut ovat pojan itsensäkin mielestä ihan parhaat. Malli on yksinkertaisen toimiva, helppo pukea ja reilu leikkaus antaa liikkumavaraa leikeissä. Ei mitään pukemista hidastavia vetskareita tai neppareita. Kunnon lumilukot pitivät nilkat kuivina koko talven. Musta väri ja suora lahje takaavat uskottavuuden kaveripiirissä.

Sään lämmettyä kaivettiin varastosta viime syksyiset - edelleen ehjät - SuperRemu välikausihousut: sama vahva kangas ja toimiva malli kuin toppahousuissakin, mutta ilman vanua ja lumilukkoa. Yritin tarjoilla pojalle mökkireissulle mukaan muita välikausihousuja, jotta kurakelien jäljiltä pestyt SuperRemut säilyisivät puhtaina kouluun. Isoveikka totesi napakasti: " Ei, kun mä haluan ne remulaiset!" :)

Miten teidän lasten toppahousut kestivät?

Reippaita keväisiä ulkoilupäiviä!

Vahteristonemäntä / Toivottoman oivallista! -bloggari


lauantai 11. maaliskuuta 2017

Talven valoa ja työharjoittelua





Tervehdys sisätautiharjoittelun tiimellyksestä. Iltavuoroa on vedetty putkeen niin, että silmät vain pyörivät päässä. Aloitin harjoittelun helmikuun viimeisenä päivänä viikkoa suunniteltua myöhemmin, sillä olin angiinan ja antibiootista seuranneen ripulin jälkeen niin heikko, että sain vielä virusflunssankin. Josko nyt olisi sairastettu tämän talven tarpeiksi.

Nyt on painettu kohta pari viikkoa ripulirallia sisätautiosaston eristyshuoneiden väliä ja hikoiltu eristyksen vaatimissa suojavarusteissa. Iäkkäin potilas on ollut 99 v ja hän oli huomattavasti parempikuntoinen kuin moni 50-60-vuotias monisairas maksakirroosipotilas. Pääsiäiseen mennessä tarvittavien sisätautiharjoittelun työtuntien pitäisi olla kasassa ja sitten saan viettää muutaman päivän lomaa lammaspaistin ääressä ennen kouluun paluuta. Kun ei ollut sitä talvilomaakaan (eikä muuten syyslomaakaan).

Tässä harkassa oppii kyllä vaikka ja mitä. Suonensisäinen neste- ja lääkehoito ovat sisätaudeilla keskeisiä juttuja, mutta kyllä kokonaisvaltainen potilaan arvioiminen ja hoitaminen on varmasti se tärkein opinkappale. Että oppisi potilashuoneeseen tullessaan huomaamaan hoidettavastaan edes murto-osan siitä, mitä kokenut harjoittelua ohjaava sairaanhoitaja kertoo havainneensa parilla vilkaisulla. Sain muuten ihan mahtavan ohjaajan, joka jaksaa opastaa vasta-alkajaa oman kiireensä keskellä rauhallisesti aina uudestaan ja uudestaan.

Ensi viikolla klikkaillaan jo syksyn harjoittelupaikkoja kädet kyynärpäitä myöten ristissä ja jännitetään, miten homma tällä kertaa onnistuu. Peräti kaksi harkkaa pitäisi saada tulevalle syksylle. Epäilen, että ainakin toinen paikka täytyy hakea jobstepin ulkopuolelta. Ikääntyneitä, lapsia ja kirurgiaa voisi suunnitella syksyyn.

Kesäksi luvattiin parin kuukauden työpätkä viime syksyn harkkapaikasta psykiatrialta, mikä lämmittää kovasti mieltä. Taisi se psykan harjoittelu mennä nappiin siis muidenkin kuin omasta mielestä. Kesästä tulee siis kovin erilainen kuin viime vuosina, jolloin olen yhtä kesää lukuunottamatta lomaillut poikien kanssa koko kesän. Nyt täytyy miettiä varsinkin tokaluokkalaisen isoveikan kesäkuviot ihan uudella tavalla.

Huomenna/tänään lauantaina on vapaapäivä! (ja sunnuntaina jälleen iltavuoro...)

Rentouttavaa viikonloppua!

Vahteristonemäntä / Toivottoman oivallista!-bloggari

torstai 23. helmikuuta 2017

Lunta ja jäätä lautaselle?




Meidän pikkuveikka. Se on ruvennut syömään lunta tänä talvena ihan urakalla. Se on kuin joku pakkotoiminto: heti kun viikari pääsee ovesta ulos, dippaa hän rukkasen lumeen ja sipaisee saaliin suuhunsa. Ulkona ollessa nassikka imeskelee jompaa kumpaa hanskaansa leikin lomassa vähän väliä ja märkä/jäinen kinnas tietysti kerää kätevästi lisää lunta itseensä. Poika poimii maasta myös sopivia jääkökkäreitä ja pureskelee niistä palasia hampaat rouskuen. Jos suuhun eksyy kivi tai hiekanmuruja, poika tyynesti syljeskelee ne pois ja jatkaa puuhiaan. Hän saattaa jopa kumartua kasvot maahan asti ja haukata suoraan valloittamansa lumikinoksen huipulta.

Päiväkodista kotiin käveltäessä huono tapa tuntuu saavan lisää vettä myllyyn äidin antamasta huomiosta. Kieltäminen saa pikkuveikan vain mättämään valkoista herkkua uhmakkaammin ja jopa teatraalisiin mittasuhteisiin venyvät, muka piilotellut maiskutteluhetket täplittävät tietämme. Järkipuhe ei myöskään auta: valkoinen lumihan on viisivuotiaan mielestä ihan puhdasta; kuka sitä nyt kuraiselta tien penkalta söisi. Ai että voi saada mahataudin. Mutta enhän mä ole saanut. Enkä mä syö koirankakan läheltä enkä lintulaudan alta.

Mutta miksi ihmeessä? Miksi syöt lunta? No kun on kuulemma niin kova nälkä. Äänensävystä kyllä kuulee, ettei vastaus ole totta. Toki päivähoidosta kotiin tullessa voikin olla kiljuva nälkä, mutta luulisi, että sitten ruokapöytään siirryttäisiin akkarin parista hieman nopeammin pyynnön kuuluessa. Juotavaakin tarjoan heti sisälle tullessa ja päiväkotiin toimitin varoiksi juomapullon naulakkoon, mutta ei taida johtua janostakaan tämä ikävä tapa mättää lunta suuhunsa.

Päiväkodista en ole saanut tukea tuskaani lapsen lumensyönnistä. Kaikki lapset kuulemma syövät lunta. Ei meidän isoveikka vaan syönyt. Eikä tämä pienempikään aiemmin, ei ainakaan näissä mittasuhteissa. Ovat kuulemma luopuneet lumensyönnin kieltämisestä päiväkodissa, kun sitten eivät muuta ehtisikään tehdä. Niin joo, ymmärrän. Vaikka eivät siellä kyllä muut lapset näytä jatkuvasti mässäilevän härmistyneellä hookaksoolla. Sinänsä on kai positiivista, että poika mättää lunta myös päiväkodissa: muutenhan lumensyönnin voisi nähdä pelkkänä huomionhakuna. Opiskeleva äiti kun tuntee tietysti tässäkin kohtaa piston sydämessään.

Jotkut ovat kuulemma saaneet stopin lapsen lumensyöntiin sulattamalla mahdollisimman kuraista lunta vesilasiin ja tarjoamalla lapselle. Tämä keino on vielä kokeilematta. Pikkuveikalle olen lumensyönnin yltyessä ja neutraalien kieltojen kaikuessa kuuroille korville sanonut laittavani hänelle iltaruoan sijaan lunta ja jäätä lautaselle, jos se kerran niin herkkua on. Tästä poika suuttuu persoonansa mukaisesti verisesti. Tuntuu, että illalla viskarista kotiin tullessa olemme kuopuksen kanssa lähes poikkeuksetta riitatilanteessa. Ja kieltämättä myös kaikenlaiset siirtymätilanteet ovat haastavia. Kai se on tuo ikä, 5 vee.

Asuuko teillä pieniä lumensyöjiä? Onko lumensyöntiin puuttuttava? Onko se haitallista? Vinkkejä?

Lumista loppuviikkoa ja mukavaa hiihtolomaa sitä viettäville!

Vahteristonemäntä / Toivottoman oivallista!-bloggari