sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Marraskuun mietintöjä


Lupasin kertoilla viimeaikojen kuulumisia ja tässäpä niitä nyt sitten tulee.

Kuvassa on kesällä itselleni hankkimani Lego, jotta saan kerrankin rakentaa jonkun oman ja ei-niin-poikamaisen (lue: sotaisan) jutun ihan rauhassa. Oli muuten kivaa - suosittelen :) Tästä talosta saa kasattua kolme erilaista mallia (plus mielikuvituksen tuotteet tietysti) ja tällä hetkellä pikkuveikka viimeistelee juuri yhtä niistä. Ei, en ole luovuttanut taloa kuitenkaan pojille, mutta sitä saa joskus luvalla lainata. Jos on kiltisti.

Syksy on ollut sanalla sanoen työntäyteinen, sillä muutaman kouluviikon jälkeen minulla alkoi harjoittelu kirurgisella vuodeosastolla pääosin tekonivelleikattujen potilaiden parissa. Aiemmista harkoista poiketen tässä uitiin ensin kaksi viikkoa ohjaajan vanavedessä ja seuraavat kuukauden päivät pyöritettiin lähihoitajaopiskelija-sairaanhoitajaopiskelija työpareina eräänlaista parin potilashuoneen miniklinikkaa mahdollisimman itsenäisesti, tietysti ohjaajan jatkuvan valvonnan alla. Vaativa, mutta erittäin hyödyllinen ja opettavainen malli suorittaa harjoittelu. Lisäsi huomattavasti valmiuksia ja rohkeutta itsenäiseen hoitotyöhön. Tykkäsin. Valmiiksi annetut työvuorot olivat kyllä välillä haasteelliset ja tuntui olevan melko usein iltavuorosta aamuvuoroon pätkiä, joten muutaman tunnin yöunilla ja turhan harvoilla lasten kanssa vietetyillä hetkillä mentiin. Onneksi mies ei ole juurikaan matkustanut tänä syksynä.

Siirryin lennossa - pelkän pitkän viikonlopun kautta - suoraan kirurgialta lastenosastolle, jossa olen nyt ihmetellyt aikuis-ja lapsipotilaiden hoitamisen erilaisuutta parin viikon ajan ja jatkan jouluviikolle saakka. Lapsipotilaiden kohdalla perhe on kiinteästi mukana hoitamisessa usein vuorokauden ympäri ja vanhempien ohjaaminen onkin keskeinen osa  hoitajan työtä. Toisin kuin aikuispuolella, lastenosastolla pyritään säilyttämään lapsen oma päivärytmi ja esimerkiksi ruokailut järjestetään pikkupotilaan oman aikataulun mukaan.  Osastolla opiskelija keskittyy vuorossa vain yhteen, itse valitsemaansa potilastapaukseen, mikä on ollut selkeää ja oppimisen kannalta hyvä asia. Lisäksi tässä harjoittelussa saan itse valita työvuoroni, mikä antaa paremmin aikaa unelle ja tietysti myös perheelle. Toisin kuten edellisessä harkassa, viikonloput ovat yhtä lukuunottamatta vapaat.

Lastenosasto vaatii hoitajalta paljon, kun on hallittava melkein kaikki lääketieteen erikoisalat ja potilas ei ole lähtökohtaisesti halukas tarvittaviin toimenpiteisiin ja myös näyttää sen. Pienten vakavat sairaudet menevät myös erilailla ihon alle kuin ikääntyneiden. Vastaavasti lapsipotilaan luottamus hoitajaansa on taatusti aitoa ja ansaittua. Sairaiden lasten kanssa toimiessa osaan arvostaa entistä enemmän omien lasten terveyttä ja jaksan toivottavasti kaiken kiireen keskellä lukea hieman pidemmän iltasadun pojille.

Laskin, että tähän harjoitteluun vaadittavat työtunnit täyttyisivät ennen jouluviikkoa - siis mikäli ei tule paljoa lasten/omia sairaspäiviä - joten saisin pitää jouluviikon kaivattua lomaa. Kun kesäkin meni töissä ja syksy on ollut jatkuvaa uuden oppimista kolmessa vuorossa, huomaan kaipaavani kipeästi kunnollista nollaamista. Niin, tätähän haluan tulevaisuudessa työkseni tehdä, mutta uusi osasto sekä työyhteisö uusine tapoineen 2-4 kertaa vuodessa kuluttaa nuorempaakin, saati sitten nelikymppistä. Ja olisihan se mukava valmistella vähän omaa joulua, että edes tajuaisi tämän pyörityksen jälkeen joulun tulevan. Minun jouluni kun ei tule ilman itsetehtyjä laatikoita ja piparintuoksua. Se ei ole suoritus, vaan jouluun laskeutumista.

Oma liikunta on tässä härdellissä kyllä jäänyt aivan olemattomiin. Siihen nähnen niskat ovat ihmeen hyvässä kunnossa. Ilmeisesti onnistuin saamaan ne fyssarin ohjeilla aavistuksen parempaan kuntoon ennen tämän syksyn pyörityksen huippua ja myös liikkuva työ tekee hyvää. Olemme olleet koko perhe (koputtaa puuta) ihmeen terveinä tämän syksyn, enkä ole joutunut toistaiseksi olemaan yhtään päivää poissa töistä oman tai lapsen sairauden vuoksi. No, nyt kun ollaan lastenosastolla kaikkien mahdollisten pöpöjen keskellä ja vuoden infektiokausi aluillaan, on varmasti luvassa vielä yskää ja pärskettä kotipuolessakin. Oisko liikaa pyydetty ettei jouluksi?

Mutta mitä pojille kuuluu? Pikkuveikka on innokas eskarilainen ja imee uutta tietoa jokapuolelta. Kysymyksiä riittää. Kaverit ovat tärkeitä ja iltaisinkin pitää kutsua kavereita meille tai päästä jonkun luo kylään. Rauhoitamme kyllä osan arkiviikosta ihan huilaamiseen, sillä poika on toisinaan aika väsynyt ja on ruvennut nukkumaan eskarissakin pieniä päikkäreitä, vaikka vetääkin öisin 11 h unet.  Itsekin kaipaan arki-iltaisin ihan vain oman perheen seuraa ja mielellään myös hiljaisuutta työpäivän päätteeksi. Tiistaisin pikkuveikalla on oma harrastusilta, liikuntakerho, johon hän lähtee aina suurella innolla. Enemmänkin harrastuksia varmasti maistuisi, mutta tämä saa riittää tällä erää ja leikillekin on löydyttävä vielä reilusti aikaa. Pikkuveikalla lähti edestä ylhäältä maitohampaat ja herttaisen sössötysvaiheen jälkeen tilalle kasvaa jo uutta. Lukeminen sujuu jo aika hienosti ja läksyjä tämä pikkuprofessori välillä jo kaipailee.

Isoveikka täyttää ihan pian 9 v ja tulevana viikonloppuna vietämme kaverisynttäreitä, jotka ovat ensimmäisen kerran kodin ulkopuolella. Lasertaistelun merkeissä vietettävät juhlat ovat pojan oma toive parin kaverisynttärikokemuksen pohjalta ja toisaalta helpotus vanhemmille kiireisessä elämäntilanteessa. Tarjottavat järjestetään itse, mutta hankitaan valmiina. Ei tarvitse siivota, koristella eikä miettiä ohjelmaa kolmiulotteisen kurpitsakakun leipomisesta puhumattakaan (jollainen meillä aikanaan oli). Kuulostaa hyvältä. Sukulaisten kesken juhlitaan perinteisesti kotona vasta reilusti joulukuun puolella, kun lomareissultaan palanneet läheiset ovat taas kotimaassa.

Isoveikkaa ei enää arkisin paljoa kotona näy tai sitten on joku kaveri meillä leikkimässä. Iltapäivät eivät ole käyneet pitkiksi, kun kaveri on useimmiten mukana heti koulusta tullessa ja yhdessä tekevät välipalaa ja huolehtivat läksyt ennen leikkejä. Yhtenä iltana viikossa on yleisurheilukoulu, muuten suosimme vielä vapaata leikkiä, jota edelleen onneksi riittää. Ihmeen hyvin on kaikki sujunut ja ilokseni luen viestejä, monelta ja minne poika on lähtenyt, jollei ole kotona, kun tulen pikkuveikan kanssa kotiin ennen neljää. Ensin tunnollinen isoveikka yrittää aina tavoittaa äidin puhelimella ja jollei onnistu, laittaa viestin paperille ja muistaa pääsääntöisesti ihan mukavasti tulla viideksi kotiin syömään. Ihan turhaan tuli jännitettyä isoveikan iltapäivien sujumista, kun oikeus ip-kerhoon päättyi.

Kokeisiin lukeminen on kolmosluokalla uusi juttu isoveikan ja kuulustelun kautta myös vanhempien elämässä. Tähän saakka kokeet siis tulivat oppilaille aina yllätyksenä, eikä niihin valmistauduttu kotona etukäteen. Enkku on uusi oppiaine ja se onkin kuulunut kovasti puheissa tänä syksynä. Myös pikkuveikka sai uudesta kielestä osansa eskarilaisten osallistuessa enkkukarusellin kautta eka-ja tokaluokkalaisten englanninopetukseen yhden tunnin viikossa. Veljekset ovatkin oppineet molemmat paljon uutta, kun keskenään kilpailevat uuden kielen sanavaraston laajuudesta. Pikkuveikan osaaminen on isommalle aikamoinen motivaattori!

Välillä havahdun siihen, että uskomatonta mutta totta: tammikuussa tulee itsellä 2 vuotta opiskelua täyteen ja pian on kaikki ammattiopinnot suoritettu. Äkkiä on aika mennyt! Kannatti uskaltaa uusille urille. Kaikkein väsyneimpinä päivinä sitä toki miettii, että helpommallakin voisi päästä ja toisinaan tunnen jopa kaipuuta kotivuosiin lasten kanssa, mutta hoitotyön mielekkyys, vaihtelevat päivät ja hyvä palaute antavat voimia jatkaa. En olisi jaksanut pidemmän päälle tehdä puuduttavia sihteerin töitä, eikä niitäkään hommia sitten lopulta enää riittänyt. Tällä alalla on niin paljon mahdollisuuksia, että töitä luulisi riittävän.

Kevääksi pääsin psykiatrian polille syventävään harjoitteluun - siis juuri haluamaani paikkaan ja vieläpä päivätöihin - mikä tuntuu melkein lottovoitolta. Kotihoidon ja ikääntyneiden hoidon harjoittelupaikka pitäisi vielä jostakin saada. Ja väkertää opinnäytetyö. Ahkeruudella ja hyvällä tuurilla voisin valmistua vuoden päästä jouluna. Mutta keväälläkin ehtii. Työttömyyskorvaus opiskeluajalta päättyy jo maaliskuussa, joten keväällä sairaanhoitajan sijaisuuteen oikeuttavien opintopisteiden täyttyessä toivon saavani tehdä keikkaa harjoitteluista tutuilla osastoilla opintojen ohessa ja samalla tuuppaan jalkaa ovenväliin valmistumisen jälkeistä työllistymistä ajatellen. Eikä haittaa, jos valmistuminen hieman siirtyy töiden vuoksi.

Meneillään on raukea viikonloppu perheen kanssa. On levätty, leikitty ja syöty hyvin. Sateeseen ei viitsitty lähteä. Isoveikka piirtää ja pikkuveikan vein juuri kaverilleen leikkimään. Mies puuhailee keittiössä ja tänä syksynä asennetut pihavalot valaisevat marraskuista, mustaa maisemaa. Tuli ritisee takassa ja yläkerran villakoirat eivät näy alakertaan, jonka sain imuroitua. Yövuoroon lähtöön on vielä neljä tuntia. Kaikki on hyvin juuri nyt.

Voimia vuoden pimeimpään aikaan,

Vahteristonemäntä / Toivottoman oivallista!-bloggari




lauantai 4. marraskuuta 2017

Talvitamineita ja uusia hankintoja







Heippa pitkästä aikaa!  Kuten kuvista näkyy, talvi on saapunut Vahteristonmäelle. Tai no, tällä hetkellä vesisade kyllä piiskaa viimeisiä lumenrippeitä alas mäkeä, mutta saatiin tässä jonkin aikaa nauttia lumesta ja pikkupakkasesta. Jopa auringosta. 

Laitetaanpas pitkästä aikaa vähän lastenvaateasiaa ja kuvia viime aikojen hankinnoista.

Viilenevä sää vaati kaivamaan esiin poikien toppavarusteita, joita onneksi oli varattu jo ennakkoon. Ekassa kuvassa näkyy 146 cm pitkälle isoveikalle viime talven Reiman alesta jemmattu Reima-go takki kokoa 146 cm. Isoveikalle hankin tälle talvelle Travallen mustan Remu takin 146 cm ja SuperRemu housut 146 cm. Remun vastaava 140 cm setti mahtui ja kesti hyvin kaksi talvea ja ovat olleet pojan lemppari-luottovaatteet.

Pikkuveikka peuhaa vielä viimetalvisessa Reimatec-haalarissaan, joka käytetään ns. loppuun (polvet eivät enää pidä vettä) ennen "oikean" talven tuloa. 128 cm haalari on nyt sopiva 129 cm pitkäksi venähtäneelle eskarilaiselle ja kaapissa odottaa isoveikan eskariaikainen Reimatec  takki+ housut setti (128 cm) sekä viime talven alesta hankittu 134 cm Reima Kiddo haalari.

Välikaudella veljeksiä lämmittivät alakuvan takit: isoveikalla tummanharmaa urheilukaupasta itse valittu Everest oranssein tehostein ja pikkuveikalla lämpimänkeltainen retrohenkinen Reima kevyttoppis irtovuorilla. Housuina molemmilla sälleillä Travallen SuperRemua sekä Remun kevyttoppahousua.

Kolmasluokkalainen isoveikka on kaikesta päätellen tullut siihen vaiheeseen, jossa kasvetaan hetken aikaa maata pitkin: jalka venähti hetkessä 36:stä 38:aan! Oli siinä äiti ihmeissään, kun oltiin kaupassa ostamassa talven Kuomia ja aina vaan piti sovittaa isompaa kokoa. Onneksi oli irtopohjalliset ja saatiin vielä myyjältä vahvistus, että kyllä koko 38 on otettava, että on se klassinen villasukkavarakin. Toivottavasti viime talven alesta jemmatut, sekä äidin että pojan maun mukaiset nro 37 Reimatec Freddot mahtuvat tavallisella sukalla koko talven. Poikien suosikkikumppareiksi vakiintuneet Viking Ultrat tilasin suosiolla kokoa 38. Viimetalviset ovat kokoa 35. No, niitä käyttää seuraavana talvena jo pikkuveikka, jonka jalka on nyt 33-34. Jessus tätä kasvua. Pikkuveikalla on tälle talvelle perinteisten Kuomien sijaan Reiman Nefar talvisaappaat/loskarit ja samanlaiset Reimatec Freddot sekä kumpparit kuin isoveikalla.

Blaa!:lta tilasin pikkuveikalle meille entuudestaan tuttuja, laadukkaita baggyhousuja koossa 134/140, kun osa pikkuveikan 128 cm collegeista on käynyt lyhyenlaisiksi. Blaan housuista menee pikkuveikalle tällä hetkellä sekä pituuden mukainen koko että tämä isompi, kun säätää vyötärön nappi-kuminauhalla sopivaksi. Isoveikalle ostin Blaan "huputtoman" hupparin vinhalla smudge-kuosilla. Vetoketju kimaltaa hienosti kuparinsävyssä, joka ei kuvassa näköjään näy. Esimurkku oli ikionnellinen tästä vaatekappaleesta ja laittoi sen päälle koulun diskoon ja kaverin synttäreille: katu-uskottavuus tuli ainakin testattua. Puseron malli on varsin kapoinen, mutta istuu nätisti päällä. Poika tosin haluaa pitää vetoketjun auki ja liihotella liepeet liehuen. Taidanpa tilata pikkuveikallekin samanmoisen, kunhan tulee seurava ale.

Millaisia toppavaatteita ja talvikenkiä teiltä löytyy? Onko suosikkeja, joita bongata alesta?

Kirjoittelen meidän kuulumisia omassa postauksessaan lähiaikoina :)

Leppoisaa pyhäinpäivän iltaa toivotellen,

Vahteristonemäntä / Toivottoman oivallista! -bloggari


maanantai 25. syyskuuta 2017

Koulurauhaa kuulosuojaimilla?


"Äiti, mulle tuli tänään matikasta tosi paljon läksyä. En pystynyt tekemään laskuja tunnilla, kun mulle ei riittänyt kuulosuojaimia..." Voitte uskoa, etten ollut uskoa korviani.

Tiedän kyllä, että koulussa käytetään nykyisin kuulosuojaimia, jotta erilaiset oppijat pystyvät keskittymään koulutehtäviin isossa ryhmässä. Oma aistiherkkä lapsenikin häiriintyy helposti isossa ryhmässä ja hälinässä, eikä pysty keskittymään omiin tehtäviinsä. Mietin kuulosuojaimia jo ekaluokalle (ja harkitsimme tuolloin omien peltorien viemistä kouluun), jolloin niitä ei vielä ollut vapaassa käytössä. Kun otin asian puheeksi,  poika sijoitettiin istumaan mahdollisimman rauhalliseen paikkaan luokassa ja kehotettiin kerta toisensa jälkeen keskittymään omaan tekemiseensä ja unohtamaan hälinä ympärillä.

Mutta nyt kuulostaa siltä, että peltorit päässä istuu yksi jos toinenkin luokkatoveri, jos niitä ei kerran riitä enää kaikille halukkaille. Jos pian 9-vuotias esimurkkuileva ja kotona vanhempien auktoriteettia haastava poika toivoo kouluun kovempaa kuria, millainen mahtaa olla koulurauha? Onko sitä ollenkaan? Väkisinkin tulee mieleen, että ovatko kuulosuojaimet seurausta kaikkien oppilaiden (joista osa olisi ennen sijoitettu erityisluokalle) integroimisesta samaan luokkaan? Olen kuullut lapseltani tilanteista - jotka onneksi taitavat olla poikkeuksia - että yksi opettaja luotsaa kahta 25 oppilaan ryhmää kahdessa eri luokkatilassa. Siinä ei riitä enää metsurikypäräkään takaamaan työrauhaa.

Tänä syksynä kuulosuojaimet ovat ilmestyneet myös eskariin, jossa pikkuveikka oli viime vuoden päivähoidossa ja nyt siis eskariopetuksessa. Jos haen pikkuveikan eskarista ennen iltapäivän ulkoilua, pääsen näkemään, millaista ns. vapaa leikki sisätiloissa nykyään on. Meteli on korvia huumaava ja vanhemman on vaikea keskustella hoitajan kanssa lapsen päivästä. Ne lapset, jotka haluavat tehdä tehtäviä pöydän ääressä tai lukea kirjoja, istuvat kuulosuojaimet päässä. Kuinkahan usein hoitajat lainaavat suojaimia itselleen? Minä ainakin lainaisin. Edellisessä päiväkodissa ei ollut tuollainen meno, vaikka toiminta tapahtui huomattavasti ahtaammissa tiloissa.

Ehkä olen vanhanaikainen, mutta jokin tässä mättää, jos työrauhaa pitää hakea kuulosuojaimilla. Onko tämä nyt sitä, että ammattikasvattajilta on viety kaikki oikeudet kurinpitoon? Mielenkiinnolla odotan kolmasluokkalaisen tulevaa vanhempainiltaa, jossa on kuulemma tarkoitus keskustella myös oppituntien työrauhasta. Rehtorilta tuli äskettäin viesti, jossa kerrottiin oppilailla ilmenevän paljon huonoa käytöstä ja tuntien häirintää. Niinkö? Ehkä tarttis tehdä jotain???

Mitäs mieltä te lukijat olette? Miten teidän eskarissa tai koulussa toimitaan?

Vahteristonemäntä / Toivottoman oivallista! - bloggari

(kuva xxl.fi)

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Kolmoselle ja eskariin




Tervehdys koulutieltä! Ei näy enää värikästä froteeraitaa ja leikkisiä printtejä. Urheilumerkit (Puma etunenässä) ja musta-valko-harmaa-linja on nyt pop. Onneksi pienemmälle uppoavat vielä niukin naukin myös äidin suosimat värikkäämmät vaatteet, vaikka isoveikan roolimalli vaikuttaa toki päivä päivältä enemmän. Yläkuvassa isoveikan ekan koulupäivän look ja alempana pikkuveikka eskaritamineissaan.

Kolmasluokkalaisella isoveikalla on oman valintansa mukaisesti edellisvuotiset Adidas verkkarit ja niiden kanssa kesäalesta löytynyt Nike verkkatakki, alla Puma t-paita. Uusi musta lippis kukallisella lipalla hankittiin koulua varten. Lippis pitää olla suoralippainen ja lipassa tietynlainen tarra. Älkää kysykö enempää, en ymmärrä näistä lippisasioista mitään!

Leaf-lenkkarit löysin molemmille puoleen hintaan Kärkkäiseltä viime talvena ja kokoarvio osui ilahduttavasti kohdilleen. Vaihdettiin vaan joustonauhat, kun ne on niin paljon nopeammat. Kyllä- aina on kuulemma sen verran kiire.

Pikkuveikalle hankittiin eskariin tietääkseni ensimmäinen asu, jota hän on oli itse mukana valitsemassa: Puma huppari ja lippis. Tästä hupparista isoveikka oli aidosti kateellinen. Oli se muuten reissu, kun kierrettiin kuusivuotiaan kanssa livekauppoja hupparia metsästämässä, en kaipaa ihan hetkeen uudestaan sitä elämystä. Jatkan hänen kohdallaan edelleen äitivetoisia verkko-ostoksia.

Lego Ninjago reppu on toiveiden mukainen synttärilahja sukulaisilta, joka on osoittatunut käytössä oikein toimivaksi ja hyvän malliseksi. Toivottavasti arvokas laatureppu kelpaa vielä ekaluokallakin. Caprimittaiset housut Silvenjungle, hankinta lapsimessuilta vuosien takaa.

Arvatkaas huviksenne, mikä on eskarilaisen hupparin koko? 140 cm. 128 oli sovitettaessa niin siinä ja siinä, että en viitsinyt ottaa riskiä, ettei mahtuisi enää keväällä. Eskariope kysyi, mitä olen syöttänyt pojalle kesän aikana, kun on taas venynyt. No, ainakin ämpäritolkulla herneitä.

Millaisissa vaatteissa teidän koululaiset/eskarit viihtyvät? Miten syksy on lähtenyt käyntiin?

Aurinkoista syksynalkua teille kaikille!

Vahteristonemäntä / Toivottoman oivallista! -bloggari

lauantai 12. elokuuta 2017

Vapaata -vihdoin!


"Mulla ei ollu tänävuonna kesälomaa ja siitäkin satanut puolet - tosikiva. Oon tehty töitä ihan apinana, mul on sotkunen grilli ja takapiha..."

Tänään on kolmas vapaapäivä kesätöiden päätyttyä ja vielä ensi viikon saan olla kotosalla saattelemassa poikia kouluun ja eskariin ennen omien opintojen jatkumista.

Kaiken kesää satoi, joten eipä kauheasti harmittanut olla töissä. Parin kuukauden työrupeama oli sitäpaitsi mielekäs ja opettavainen - olen viimein tainnut löytää oman alani. Ei yhtään samanlaista, tylsää tai hyödytöntä päivää. Joka päivä koin pystyneeni auttamaan vaikeasta sairaudesta kärsivää ihmistä ja parhaimpina päivinä jopa muuttamaan askeleen verran jonkun potilaan elämää parempaan suuntaan. Ja kaikki tämä kuuntelemalla, keskustelemalla, kannustamalla ja olemalla oma itseni. Oman potilaan kaunis kiitoskortti viimeisenä työpäivänä lämmitti erityisesti mieltä.

Mutta oli se rankkaakin. Kun työskennellään päivästä toiseen vaikeiden oireiden, harhojen ja uskomattoman karujen ihmiskohtaloiden parissa itsensä jatkuvasti likoon laittaen, yhä useammin kiireessä ja usein ratkaisua löytämättä ja toistuvasti alkupisteeseen palaten, tulee toisinaan aivan kädetön olo. Mutta niin tulee kuulemma toisillekin. Mutta sitten joku toipuu ja lähtee avohoitoon ja kotiin - ne ovat hienoja hetkiä.

Tietysti harmitti olla paljon poissa perheen luota juuri kesäaikaan, mutta kuten olen aiemminkin todennut: aikansa kutakin. Onhan näitä kotikesiäkin ollut. Monta.

Viime päivinä ollaan lomailtu ja  käyty poikien kanssa uimarannalla, kun oikeat kesäkelitkin vihdoin saapuivat. On hankittu uusia varusteita kouluun ja eskariin (yritän muistaa kuvata!) ja leikkautettu katu-uskottavat tukat poikasille. Olen myös nukkunut pitkään ja maksellut kertyneitä univelkoja. Kun en vaan oppinut menemään ajoissa nukkumaan. En edes aamuvuoroputkessa.

Kouluvaateostoksilla totesin, että isoveikan kanssa on jo kiva shoppailla yhdessä, kun hän suurinpiirtein tietää, mitä haluaa ja jaksaa kierrellä ja sovitella (eikä äidin valinnat enää aina kelpaakaan). Kolmasluokkalaiselle löytyi yhteiseltä shoppailureissulta yhtä ja toista - tullut äitiinsä!

Pikkuveikan kanssa eskarivaatteita ostaessa puolestaan totesin, että käymme kauppakeskuksessa edelleen leikkipaikoissa, lelukaupassa ja ravintolassa, mutta vaatehankinnat ovat jatkossakin äidin heiniä. Pikkuveikkaa ei (vielä) kiinnosta, minkävärinen huppari on tai millainen kuva lippiksen otsassa komeilee. Vaatemieltymykset on apinoitu tehokkaasti isoveikalta, mutta omaa makua ei ole (vielä) kehittynyt. Paljon kivempi on ajella liukuportaissa ja tuijottaa leluosaston telkkarista Lego piirrettyjä silmät tapilla kuin pohtia päälle pantavia.

Meidän akvaatiokalojen roolia näyttelevät nuijapäät on säiden lämmettyä viimein kasvattaneet jalkoja ja ensimmäinen pikku-Saku ponnisti toissapäivänä pesuvadista suureen maailmaan. Löysin sen istumassa vesikasvin päällä ja siitä se loikkasi hetken päästä tiehensä. Toivottavasti ei pudonnut terassin rakoon.

Kasvimaalta on syöty ensimmäiset perunat ja kesäkurpitsat. Toinen erä salaattikasviksia, rucolaa ja pinaattia erityisesti, on syöntikokoista. Sateinen kesä on huolehtinut kastelusta ja pitänyt ötökätkin kurissa - saattoi siinä olla joku rooli niillä muutamalla tuholaisten torjujiksi istutetuilla samettiruusullakin, jotka ovat nyt jääneet valtavien kurpitsanlehtien varjoon. Tuo kuvassa oleva kärhö innostui tänä kesänä kukkimaan paremmin kuin koskaan - sadekesä teki hyvää puutarhalle.

Pikkuveikka on tarvittaessa ollut innokkaana kasteluapuna ja hän myös nosti ylpeänä ensimmäiset perunat. Isoveikkaa kiinnostavat enemmän kaverien seura ja pelaaminen kuin puutarhanhoito, mutta mansikanputsausurakassa hän oli reippaana apulaisena.

Tänään illalla olemme ihastelleen ukkosmyrskyä ja nyt jännään, saanko tämän julkaistua, ennenkuin sähköt menevät...

Miten teidän kesä on mennyt? Millä mielellä kohti arkea ja syksyä?

Lämmintä loppukesää toivotellen,

Vahteristonemäntä / Toivottoman oivallista! -bloggari

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Kesäretkiä ja mansikkakakkua







Kuvissa uusi mökkilaituri, perheen miesväen heinäkuinen päiväretki, kotipihan uusi uima-allas ja pikkuveikan 6 v- synttärikakut (by mummo ja lähileipomo).

Ihanaa kesänjatkoa kaikille lukijoille! :) Nauttikaa ja syökää paljon mansikoita!

Vahteristonemäntä / Toivottoman oivallista!-bloggari

Hajavapaita hulluuden highwaylla








Heippa pitkästä aikaa. Kesätyöläinen täällä kirjoittelee sairausloman jälkeisten vapaapäivien minikesäloman tunnelmissa. Ollaan sairastettu koko perhe vuoronperään kovaa flunssaa juhannuksesta saakka ja nyt näyttäisi elämä taas voittavan. Koputetaan kuitenkin puuta varmuuden vuoksi.

Nämä kesäiset rantakuvat ovat ajalta opintojen päättymisen ja kesätyön alkamisen välistä eli varmaankin kesäkuun alkupäiviltä. Oliko silloin tosiaan noin hyvät ilmat?!? Kuluvan kesän säästä en jaksa narista juuri nyt enempää - totean vain, että matkanjärjestäjät hieroskelevat taatusti käsiään. Henkilökohtaisesti laitan villasukat jalkaan ja fleecetakki on ihan pätevä ympärivuotinen vaatekappale. Olisihan se ihan kiva lähteä syyskuussa välimerelle takuulämpöön, mutta vielä(kään) siihen ei ole mahdollisuutta.

Olen ollut nyt kuukauden verran kesätöissä psykiatrialla ja totutellut 3-vuorotyöhön. Onhan tuota komboa harjoittelussakin testattu, mutta on se vaan eri asia olla ihan yhtenä hoitajana muiden joukossa ja vastuussa potilaista. Sekä hyvässä että pahassa. Kysyy kanttia, mutta myös antaa valtavasti. Auton radiossa soi työmatkalla "Hulluuden highway". Työvuoron tunnemylläkkä on joskus melkoinen ja joku osaston ihmiskohtalo pyrkii väkisinkin ihon alle. Äidinvaistot täytyy opetella painamaan taka-alalle. Joka päivä on kiva mennä töihin - ja on upea tunne, kun huomaa osaavansa auttaa syvissä vesissä uivia.

Pojat ovat viettäneet kesää pääasiassa isänsä kanssa. Ennen juhannusta isoveikka oli liikunnallisella päiväleirillä muutaman päivän ja välillä pojat ovat olleet isovanhempien hoidossa. Miesväki on viettänyt kesää myös mökillä mm. uuden laiturin rakennustyömaalla. Omassa pihassa on puuhasteltu myöskin yhtä ja toista sekä täytetty isompi uima-allas, jossa polskittiin hampaat kalisten myös pikkuveikan synttäreillä. Meidän pienimmäinen tosiaan täytti jo 6 vuotta ja aloittaa elokuun puolivälissä eskarin synttärilahjaksi saamassaan Ninjago-repussa.

Joskus olen katkera siitä, että en pääse osallistumaan perheen kesänviettoon, mutta noina hetkinä yritän muistaa, että tämä on ensimmäinen kesä kolmeen vuoteen, kun en ole kotona poikien kanssa. Nyt on työkesän vuoro ja tämä on satsaus tulevaisuuteen. Sadepäivinä ei niinkään harmita lähteä iltavuoroon, mutta nätimmällä kelillä sitä keksisi toki puuhailtavaa kotonakin. Ja on tässä ollut välillä suorastaan syyllinen olo, etten näe poikia juuri ollenkaan: iltavuoron jälkeen on usein heti perään aamuvuoro ja silloin käyn kotona vain nukkumassa tapaamatta poikia yli vuorokauteen. Mutta ovathan nuo jo isoja ja leimautuneet muutenkin hyvin isäänsä, mutta silti...kyllä te tiedätte.

Ruokahuolto on yksi tämän kesän haasteista, joka piti suunnitella ihan uudella tavalla, kun elämä on vuorotyön takia epäsäännöllistä. Kaupassa on käytävä ennen iltavuoron alkua ja osattava laskea, paljonko aikaa käyttää mihinkin toimintoon, että ehtii ajoissa töihinkin. Kotona majaileva mieskööri syö paljon ja jääkaappi tarvitsee täydennystä tuhkatiheään. Toisaalta välillä tulee muka aikaa säästääkseen ostettua liikaa ruokaa ja päiväykset paukkuu. Ruuanlaittoajankohdat pitää myös suunnitella ja aikatauluttaa, että miesväellä on mistä lämmittää, kun perheen ruokahuoltovastaava on "aina" töissä. Ensimmäiset viikot olivat ihan kamalia, mutta kuukaudessa luulen oppineeni jonkinlaiseksi yleiskoneeksi.

Kesä on mennyt äkkiä, vaikka onhan tätä vihreää vuodenaikaa vielä jäljelläkin. Ehkä elokuussa saadaan viimein sitä odotettua lämpöä. Lähipäivinä teemme perheen kesken pienen kesäreissun Flamingon kylpylään ja Suomenlinnaan, joista jälkimmäinen on uusi kokemus pojille. Juhannuksena oli edellinen pidempi yhteinen vapaa ja seuraava on muutama päivä ennen koulunalkua.

Semmoista täällä. Miten teidän kesä on mennyt? Laittelen kohta toisen postauksen vähän tuoreemmista kuvista.

Vahteristonemäntä / Toivottoman oivallista!-bloggari