Välillä luonnonhelmassa

Siitä on aikaa, kun ollaan oltu oikein kunnolla metsässä. Kun arki on suhaamista kodin ja päiväkodin välillä, tulee vapaalla jäätyä helposti oman kotiin ja pihaan. Ja mukavuudenhaluisena ihmisenä retkeilen pidempiä metsäreittejä kyllä mielummin kevät-kesäaikaan ja auringonpaisteessa.

Sunnuntaina päätimme kuitenkin lähteä tutustumaan Lapakiston luonnonsuojelualueeseen. Eväät reppuun, kamera laukkuun ja kolme teknistä kerrosta kaikkien päälle, porukka autoon ja menoksi. Ihmeen ex tempore tulikin lähdettyä, yleensä harrastan pidempää valmistautumista!

Pukeutumista olisi pitänyt miettiä hieman tarkemmin ja kokeilla ulkona vallitsevaa säätä ennen vaatteiden valintaa. Siellä oli nimittäin tajuttoman kylmä tuuli! Välikausivaatteet fleecen kera riittivät niukin naukin, kun pysyi koko ajan liikkeessä, mutta olisihan se ollut kiva syödä eväitä istualtaan...

Pojille laitettiin kumpparit jalkaan, kun "ainahan metsässä on märkää". Vielä mitä! Ensin piti kävellä kilometrin verran jäistä kärrytietä ennenkuin päästiin parkkipaikalta reitin alkuun. Eikä ne metsäpolutkaan vedessä lilluneet, vaan jääpeitettä siellä oli monin paikoin. Onneksi suurimmaksi osaksi kuitenkin sulaa. Salpausselän harjun pohjoispuolella oli siis vielä täysi talvi. Ja on tuo sää muuttunut talviseksi täällä eteläpuolellakin: tänä aamuna meillä satoi lunta!

Mutta jollei hieman liian kevyttä varustusta ja jäisillä poluilla kumppareissaan liukastelevaa pikkuveikkaa lasketa, oli Lapakiston luonnonsuojelualue hieno kokemus. Kalliolta alas valuva vesi oli jäätynyt upeiksi jääputouksiksi ja matkalla tuli vastaan majavan pato sekä saman talttahampaan kaluamia puunrunkoja. Pojat olivat ihan tohkeissaan ja varsinkin isoveikka nautti täysin siemauksin haastavasta maastosta. Suuri, melko tuore kallionsortuma valtavine lohkareineen oli miesväen mieleen.

Melkein törmäsimme metsoon, joka kuvitteli välttävänsä äänekkään seurueemme piiloutumalla, mutta lehahti sitten lentoon viime hetkellä, aivan silmiemme edessä. Upea ilmestys. Enpä ole ennen metsoa nähnytkään. Harmi, etten hämmennykseltäni ehtinyt saada siitä kuvaa.

Reitti kulki pitkän matkaa järven rataa myöten ja hiljalleen kevään myötä halkeilevan jään kumina oli jännittävää kuultavaa tällaiselle maakravulle. Välillä kuulosti siltä, kuin joku olisi puhaltanut pulloon ja välillä kuului kumea paukahdus, joka kaikui kallioista. Paitsi, että tätä luonnon konserttia oli vaikea erottaa, kun innoissaan pulputtavat pojat peittivät muut ääneet alleen. Nämä vaan kuuluvat siihen ihmistyyppiin, jonka on sanottava ääneen kaikki näkemänsä ja ajattelemansa ;) Missähän vaiheessa tuo ominaisuus väistyy?

Eväitä söimme kallion laella reitin haasteellisen osuuden päätyttyä. Paikka oli varsin tuulinen ja etsin itselleni tyynen paikan ison kiven takaa. Pojista oli huvittavaa, kun äiti kykki siellä jälkkäriksi varatun fasupalapussin kanssa. Leivät, porkkanat, rusinat ja pähkinät tekivät kauppansa ulkoilmassa. Juotavaksi olisi saanut olla mukana jotain termarin lämpimänä pitämää repussa jäähtyneiden vesipullojen ja pillimehujen sijaan. Ei tullut paljon istuskeltua tuolla evästauolla ja matkaa jatkettiin samantien, että pysyttiin lämpiminä.

Lopuksi kävimme vielä suon laidassa, jossa ihmettelimme jonkun suuren eläimen jälkiä ja painaumia lumessa. Olisiko ollut peräti karhu, joka oli hyppinyt suon poikki. Yritimme pysyä pitkospuilla, vaikka suolammen jää osoittautuikin kestäväksi. Äidin kameran linssisuojusta piti nimittäin hakea jäältä.

3,5 tunnin kävelyn, liukastelun ja kiipeilyn jälkeen autossa oli kovin hiljaista porukkaa. Pikkuveli nukahtikin kotimatkalla. Kotona laitettiin heti tulet takkaan, paistettiin kevään ensimmäiset karitsanfileet ja katsottiin Areenasta Avara Luonto, joka kertoi karhuista. Illan päätteeksi lämmiteltiin vielä saunan löylyissä, jossa itsekin viimein sulin.

Onko takatalven sää "yllättänyt" teidät? Tykkäättekö retkeillä luonnossa ympäri vuoden?

Mukavaa maanantaipäivää - tästä se viikko taas käynnistyy!

Vahteristonemäntä