Kotisairaanhoidon toiminnallinen työpaja - nolla opintopistettä

Tästä tukee valitusvirsi. Että jos haluat lukea jotain piristävää hehkutusta, niin hyppää suosiolla yli.

Olen jälleen kotona sairaan pikkuveikan kanssa. Viime viikkohan meni samoissa tunnelmissa. No, tässä välissä ehti olla kaksi ihan terveen oloista päivää, kunnes vedettiin taas matto alta. Tai pitäisikö sanoa peitto päältä.

Toissayönä illalla kuuntelin, kuinka kuopus nukkui levottomasti, ynisi ja potki sängynlaitoja. Jonkin ajan kuluttua alkoi kuulua sellaista valitusta, että oli mentävä hätiin. "Äiti, mun korvaa särkee...", sanoi surkea ja pieni itkuinen ääni hämärän huoneen nurkassa. Voi ei...Jokainen vanhempi tietää, mitä nuo sanat tarkoittavat: edessä on uneton yö ja aamulla lääkärireissu. Ja kaikkien muiden suunnitelmien peruuntuminen tietysti.

Puuduttavat korvatipat eivät auttaneet ollenkaan (huomasin vasta myöhemmin, että ne pitäisi käyttää kuukauden sisällä pullon avaamisesta ja pullo oli viime talvinen). Kaapista löytyi joulukuussa vanhaksi mennyttä Pronaxenia (reseptillä saatava kuume- ja kipulääke), jota lusikoin lapsen surkeaksi vääntyneeseen suuhun. Tunti siinä meni, ennenkuin kivun terä alkoi tylsyä ja uni vei viimein voiton. Talo hiljeni puolilta öin.

Ehdittiin siinä laulaa moneen kertaan Kis kis kippurahäntä ja monta muuta. Rapsuteltiin tuskanhikisenä pyörivää ja itseään raapivaa poikaa, joka ei kivultaan pystynyt olemaan paikallaan. Voi miten siinä tuntee itsensä voimattomaksi, kun ei voi auttaa lastaan. Pikkuveikan nukahdettua googletin vapaita lääkäriaikoja seuraavaksi aamuksi, sillä päätin, ettei meistä ole jonottamaan terkkariin tämän yön jälkeen. Olipa onni, että tällekin pojalle otettiin aikanaan sairauskuluvakuutus.

Kolmelta korva herätti meidät jälleen. En enää muista, otettiinko me lääkettä siinä kohtaa vai ei. Taisin vain rauhoitella pojan takaisin pötkölleen ja siinä meni tovi. Takaisin sänkyyn päästyäni valvoin isännän makea kuorsaus taustamusiikkina ja mietin, miten mahtavaa, että meillä ei ole enää säännöllisesti valvottavia vauvoja. Ei tässä iässä enää jaksaisi.

Puoli viisi kuopukseni kutsui minua jälleen ja silloin kipu vaati uusintalääkitystä. Sänkykin oli märkä kauttaaltaan, joten operaatio lakanoiden ja yöpuvunvaihto tahditti aamuyötämme. Pojan pesun siirsin suosiolla aamuun. Rättiväsynyt potilas nukahti tällä kertaa ihmeen nopeasti saatuaan kuivaa ylle. Äiti valvoi jonkin aikaa ennenkuin sai taas uudelleen unen päästä kiinni.

Puoli 8 oli pakko nousta ylös, sillä kuukausittainen siivousrinkipäivä osui kuin lottoarvonta napakymppiin - juuri tähän aamuun, kun ei olisi ollut voimia mihinkään ylimääräiseen. Onneksi ei ollut ensimmäinen kerta, kun otan vieraan ihmisen vastaan yöpaidassa: siitä saattoi repiä huumoriakin. Isoveikan aamutoimet ja kouluunlähtö hoituivat toisella kädellä siinä samalla, kun puin ja syötin velttoa pikkuveikkaa lääkärireissua varten. Kerkisin pestä etuhampaani. Bussipysäkillä pakkasessa seistessämme säälin palelevaa pientä potilasta, olisi varmaan pitänyt ottaa taksi.

Lääkärinkin mielestä poika oli ihmeen reipas siihen nähden, että molemmat korvat olivat kuulemma harvinaisen ärhäkästi tulehtuneet. Tehokas kipulääke toki vaikutti vielä, mutta takana oli kuitenkin uneton yö, heikko aamupala, puolen tunnin bussimatka ja samanmittainen odottelu lääkäriaseman odotushuoneessa äidin sylissä väsymyksestä roikkuvia kasvojamme peilistä tuijotellen. Meinasin vastata lääkärille, että kuopukseni oli koliikkivauva ja siksi korkealla kipukynnyksellä varustettu, mutta en jaksanut sanoa mitään ylimääräistä. Siitä annan kuitenkin itselleni pari lisäpistettä, että muistin pyytää tehokasta yskänlääkettä reseptille lääkärin määräämään antibiootin ja kipulääkkeen lisäksi. Vaikkei juuri nyt yskää olekaan, tulee se taas. Ihan kohta. Kuitenkin.

Pikkuveikka alkoi kuntoutua jo pari tuntia ensimmäisen lounasaikaan otetun lääkennoksen jälkeen, nukkui hyvät päikkärit sohvalla ja viime yö meni sikeässä unessa. Paitsi äidillä. Taisi eilinen olla liian jännittävä päivä lääkärireissuineen kaikkineen ja lueskelin sängyssä ennen nukahtamista potilaan omaa kuvausta saattohoidosta erästä koulutehtävää varten - varmasti huono idea yöunen kannalta.

Nyt olen nimittäin taas ihan koomassa, vaikkei yöllä tarvinnutkaan tanssia lakananvaihtolattareita eikä kipulääkekikapoota. Ei edes laulaa luritella. Pääsen iltapäivän luennolle miehen ottaessa iltapäivän vahtivuoron kotona. Eilisen luennon jätin tietysti väliin ja säkällä se ei ollut pakollinen eli korvaamista vaativa.

En tiedä, mitä olen kuvitellut tästä koulunkäynnistäni, mutta jostain syystä en osannut aavistaa, että pikkuveikka sairastelee nyt näin tiiviisti. Viime viikolla meillä ei tosiaan ollut yhtään päiväkotipäivää ja tämäkin viikko menee enemmän ja vähemmän kotihoidossa. Nyt stressaa. Pitäisi kuitenkin keritä keskittyä kouluhommiinkin. Kevääksi hakemastani harjoittelupaikasta ei vastata sähköpostiin, eikä puhelimeen. Talvilomaviikon jälkeen pitää hakea jo syksyn molempia harjoittelupaikkoja, enkä ole ollenkaan varma, osaanko käyttää koko järjestelmää saati valita sopivia harjoittelupaikkoja. Tenttikirjat ovat varattuja jokaisessa kirjastossa, eikä käsikijakappaleen lukeminen oikein onnistu näin kotoa käsin.

Mutta kieltämättä se lukemani saattohoitokirja asettaa nämä puhinani oikeisiin mittasuhteisiin. Korvatulehdus ja uneton yö ovat pikkujuttuja. Kaikki on tosi hyvin, olemme perusterveitä ja kevättalven aurinko paistaa upeasti. Tulevaisuus on olemassa ja näyttää valoisalta. Päivä on jo selvästi pidentynyt, kevät tulee. Kyllä tämä tästä. Mutta voitaisiinko kuitenkin sopia, että vättyisimme pikkuveikan päiväkotiryhmässä jyllääviltä täiltä?

Mitä teille kuuluu? Oletteko säästyneet nyt jyllääviltä vatsataudeilta ja flunssilta? Onko jollain iskenyt influenssa?

Aurinkoista viikonjatkoa! Pysykäähän terveinä!

Vahteristonemäntä / Toivottoman oivallista! -bloggari