Hoitajanraakile tunnemyrskyssä

Eka harjoitteluviikko takana (no, sunnuntaina on vielä iltavuoro) ja olen hengissä. Asiakkaatkin ovat hengissä. Mutta kyllä on kuulkaa ottanut koville. Niin henkisesti kuin fyysisestikin.

On se vaan niin erilaista lukea kirjasta kauniita tavoitteita ikääntyneiden hoidosta kuin kokea tuota touhua elävässä elämässä ja kaikilla aisteilla shokkihoitona. Hyppäsin mukaan tehostettua palveluasumista tarjoavan hoivayksikön arkeen vain muutaman kuukauden koulun penkin kuluttamisen jälkeen - lähes kylmiltään. Kylmä ei kuitenkaan päässyt tulemaan: ensimmäisinä päivinä stressihiki helmeili jatkuvasti otsalla. Selkä muistutti lihasvoiman puutteesta ja ennestään herkästi kipeytyvä niska lauloi hoosiannaa entistä korkeammilla desibeleillä. Mutta se oli pientä.

Kuvittelin, että lasten vaippojenvaihtokokemuksesta olisi vanhustenhoidossa jotain hyötyä - olin niin väärässä. Ihmisen anatomia ja motoriikka muuttuu kahdeksassa vuosikymmenessä aika lailla. Vaipat ovat erilaisia, tuotoksista puhumattakaan. Ja pelkkien poikalasten äitinä minulta puuttuu kokemus naispuolisen vaipoitettavan hygienian hoidosta. Nyt on harjoiteltu lukuisien pesulappujen verran ja edelleen homma on ihan yhtä hankalaa. Mutta tässä jos missä oppii vain tekemällä. Voi tenapesu sentään, pakoreittiä ei ole.

Jostain syystä oletin, että autettavat ovat kiitollisia tai ainakin välinpitämättömiä saamastaan avusta ja hoivasta. Väärin. Jotkut manaavat kaikilla tuntemillaan voimasanoilla auttajansa sinne tuliseen pätsiin ja yksinkertaisesti kieltäytyvät tekemästä yhtään mitään. Joku ehdottaa, että olisi parempi harjoitella ensin puunukella, kun ei tästä mitään tule. Jostain syystä nuo kommentit eivät onneksi tunnu henkilökohtaisilta. Väkivaltaisen autettavan kohtaaminen on vielä edessä.

Yksilöllinen hoito kuulostaa teoriassa pelkästään positiiviselle ja tavoiteltavalle hoitotyön kulmakivelle, mutta käytännössä tämä tarkoittaa jatkuvaa päätöksentekoa siitä, mitä voi/ehtii/kannattaa/pystyy tekemään. Toinen asiakas makaa vieno hymy kasvoillaan kaiken päivää, eikä puhua pukahda. Samaan aikaan toinen hoidokki hyppyyttää minimiin kirittyä hoitotiimiä mennen tullen ja kiukuttelee joka asiasta. Arvatkaa kumpi sai enemmän huomiota? Yleensä laskukin tosin lankeaa turvarannekkeen napinpainallusten mukaan.

Viime päivinä olen pessyt lukuisia laihoja peppuja ja kuurannut monenmallisia tekohampaita, pukenut huonosti istuvia pitkiä kalsareita, syöttänyt soseutettua salaattia (kaikkea tosiaan voidaan soseuttaa), antanut lääkettä moneen vaivaan, juottanut kuivuneita, auttanut pyörätuoliin ja peitellyt sänkyyn. Pääsin jopa katetroimaan, avustamaan avannehoidossa ja kohtaamaan kuolemaa lähestyvän asiakkaan omaisen.

Olen kertonut toistamiseen, että kyllä - kotona ollaan, kaikki on hyvin ja tänään on keskiviikko 13.päivä huhtikuussa 2016. Olen taluttanut hauraan ja jo pelkkää kynnyksen ylittämistäkin pelkäävän hahmon parvekkeelle kevätaurinkoon ja saanut aikaan ilonpilkahduksen tummilla silmänalusilla. Olen halannut levotonta vaeltelijaa, kuivannut kyyneleitä ja niellyt omia kyyneleitäni. Pitänyt ryppyistä, laihaa kättä omassani ja luvannut tulla huomennakin.

Viime päivien tunneskaala on ollut valtava. Yhden yön valvoin, kun kaikki vaan pyöri mielessä. Varsinkin ne pyyteettömimmät kasvot, ne hiljaisimmat, kummittelivat yön tunteina. Teki mieli perua koko juttu, lopettaa koulu ja liittyä mielummin eutanasiapillerin suunnitteluryhmään. Seuraavan päivän zombina kuljetun työvuoron jälkeen vuodatin vuolaasti kaiken ulos ja mieli keveni.

Eilisen iltavuoron aikana koin jo suoranaisia onnistumisen tunteita ja mietin, olenko koskaan ennen tehnyt näin mielekästä työtä. Kuullut yhtä monta aitoa kiitosta ja saanut yhtä monta tyytyväistä hymyä työpäivän aikana. On hienoa auttaa, olla hyödyksi ja tehdä työtä omalla persoonallaan. Katsotaan, mihin se riittää.

Luulin jo, etten jaksaisi lähteä Lapsimessuille tämän viikon päätteeksi, mutta eilisen työvuoron voimaannuttamana ja tämän päivän vapaan jälkeen hyppään huomenna lauantaina poikien kanssa junaan ja lähdemme ensimmäistä kertaa porukalla katsastamaan, mitä kaikkea messukeskuksesta löytyy tänä viikonloppuna. Lastenvaatteiden hiplaaminen jää nyt varmasti vähemmälle, kun mukana on kaksi touhukasta poikalasta, mutta varmasti saamme uusia elämyksiä ja ehkäpä myös uusia kuvakulmia Lapsimessuilta. Ja kyllä minä sieltä aina muutaman rievun ehdin napata!

Rentouttavaa viikonloppua! Meinaatteko messuilla?

Vahteristonemäntä / Toivottoman oivallista! -bloggari