Huomaan miettiväni yhä useammin, että pian meidän arkemme muuttuu. Tällä hetkellä on reilut kaksi kuukautta siihen, kun aloitan aikuisopiskelun.
Laitoin tänään postiin kirjeen, jossa ruksasin ottavani vastaan opiskelupaikan, joka valmistaa lähihoitajaksi. Tällä ja seuraavalla viikolla on luvassa vielä kaksi ammattikorkeakoulun sosiaali- ja terveysalan valintakoetta, jotka saattavat vielä muuttaa osoitetta, jonne tammikuussa suuntaan, mutta kyllä se nyt hyvin todennäköiseltä näyttää, että opiskelijaksi tässä jokatapauksessa ryhdytään.
Nyt kun työttömyyspäivät eivät enää jatku tauottomana hamaan tulevaisuuteen, olen viimein virittäytynyt jonkinasteiselle lomataajuudelle, jota ei työttömänä voi kokea, vaikka tavallaan vapaalla onkin. Lomaa kun voi kokea vain, jos sillä on päätepiste. Eihän tämä loppuvuosikaan nyt samalta tunnu, kuin vaikkapa kesäloma töistä, mutta ainakaan nyt ei tarvitse enää hakea epätoivoisesti töitä ja pähkäillä epämääräistä tulevaisuuttaan. Olo on kieltämättä varsin helpottunut.
Helpotuksen lisäksi koen aikamoista levottomuutta ja jännitystä. Mihin olen oikein ryhtymässä? Onko minusta varmasti alalle? Miten perhe jaksaa äidin opiskelun? Miten itse jaksan tehdä koulujuttuja vielä iltasella lasten mentyä nukkumaan? En uskalla edes ajatella, kuinka aikaisiksi aamumme mahtavat muodostua.
Isoveikalle äidin opiskelu tarkoittaa koulupäivän jälkeistä iltapäiväkerhoa klo 12-16. Koko syksyn ekaluokkalainen on otettu tien yli vastaan koulusta kotiin heti lyhyen koulupäivän päätyttyä. Myös aamuisin poika on saateltu koulutielle, eikä hän ole vielä joutunut opettelemaan yksin lähtemistä tai itsenäisiä aamutoimia. Muutama itsenäinen koulusta kotiin paluu on sentään jo harjoiteltu. Jatkossa pieni koululaisemme joutuu toisinaan lähtemään kouluun itsenäisesti ja varmasti myös välillä palaamaan iltapäiväkerhosta yksin kotiin. Luulen, että vastuuntuntoinen ja fiksu poika selviää uudesta kuviosta varsin hyvin. Pitkät päivät suuressa ryhmässä tosin varmasti väsyttävät aistiherkkää lasta.
Pikkuveikallekin on jo kerrottu, että äidin lähtiessä opiskelemaan, hän käy jatkossa päiväkodissa viitenä päivänä viikossa ja on siellä koko päivän kuten monet muutkin päiväkotikaverit. Poika ei ole muutoksesta ollenkaan innoissaan, sillä hän muistaa, kuinka raskasta kokopäivähoito viime syksynä oli. Tämän vuoden pikkuveikka on ollut päiväkodissa kahtena aamupäivänä viikossa ja tämä "paikan pitäminen" kavereiden tapaamisineen ja askarteluineen on tuntunut juuri sopivalta määrältä nelivuotiaallemme. Toisaalta pikkuveikka alkaa kaipailla enemmän omaa kaveriseuraa isoveikan siirtyessä kotoa yhä enemmän koulukavereidensa seuraan ja toivonkin, että päiväkodin kokopäivähoito näyttäytyisi nelivuotiaalle toisenlaisessa valossa kuin silloin kolmivuotiaana. Ja kun äidin sydäntä oikein hiertää, koitan muistuttaa itselleni, että minä olen kuitenkin antanut hänelle monta hyvää kotihoitovuotta - nyt on minun vuoroni.
Isäntä joutuu osallistumaan aiempaa enemmän kotitöihin, sillä pian ei töistä tullessa olekaan enää ruoka pöydässä ja pyykit pestynä, kun vaimo viettää päivät kodin sijaan koululla. Yhteinen aika puolison kanssa vähenee, sillä vaimon koulutehtävät vievät osansa niin illoista kuin viikonlopuistakin. Varmasti tulee myös niitä iltoja, kun mies joutuu yksin hoitamaan poikien iltatoimet ja laittamaan heidät nukkumaan äidin tehdessä opiskeluun liittyvää ryhmätyötä koululla myöhään iltaan. Isäntä kohdannee töistä kotiutuessaan myös aiempaa väsyneemmän emännän, jonka muisti reistailee kiireisen arjen keskellä ja jolla ei aina olekaan kaikki perhe-elämän langat tiukasti käsissään. Haastava kombinaatio - myönnetään. Luulen, että isovanhempia kysytään hoitoavuksi aiempaa useammin, mutta kyllä tässä uudessa tilanteessa joutuu isäntäkin karsimaan työmatkusteluaan.
Tietysti opiskelu vaikuttaa myös raha-asioihin. Taloudellisesti opiskelu vaikuttaa esimerkiksi päiväkotimaksun huomattavana nousuna viisipäiväisen viikon ja kokopäivähoidon myötä ja koululaisen iltapäiväkerhomaksuna. Myös oppikirjat ja bussin kuukausikortti ovat uusia kuluja arjessamme. Näillä näkymin ensimmäinen opintovuosi soljuisi vielä ansiopäivärahalla, mutta jatkossa tuloni tulevat putoamaan jyrkästi. Lastenvaatteista säästetään varmasti ensimmäisenä, joten shoppailu tulee vähentymään (niisk!). Myös ruokaostoksista on varaa säästää, ainakin aikuisten herkuttelun verran. Ulkomaanmatkoista on turha haaveilla lähivuosina ja varmasti kotimaan reissutkin joudutaan karsimaan.
Toisaalta perhe luultavasti saa tilalle virkistyneen äidin ja vaimon, jolla on pitkästä aikaa jotain motivoivaa omaa tekemistä, josta on monenlaista hyötyä tulevaisuudessa. Vakituinen työllistyminen on ehkä enää vain kahden vuoden päässä ja alalla pitäisi näillä näkymin töitä riittää jatkossakin. Luultavasti työelämä imaisee mukaansa jo opiskeluaikana ja pieniä lisätuloja voi hankkia opintojen ohessa.
Vaikka olen opintojen myötä paljon poissa kotoa, kuvittelen olevani enemmän läsnä silloin, kun olen kotona perheen kanssa ja toisaalta keskityn vastaavasti opiskeluun kunnolla koulupäiväni aikana. Ainakin töissä ollessani koin tämän elämän jakautumisen työpäivään ja koti-iltaan läsnäoloa ja keskittymistä lisäävänä.
Ja arvatkaa mitä? On tämä tuleva elämänmuutos poikinut jo jotain ihan uskomatontakin: olen ilmoittautunut ajotunneille autokouluun! Historianihan on sellainen, että minulla on ajokortti, mutten ole ajanut 15 vuoteen metriäkään, enkä sitä ennenkään mitenkään säännöllisesti. Ajaminen jäi aikanaan mukavuussyistä miehen vastuulle ja pian en enää uskaltanutkaan rattiin. Vuodet kuluivat ja kynnys liikenteeseen lähtöön kasvoi kilpaa lasten kanssa.
Otin viimein itseäni niskasta kiinni tämän asian suhteen, etteivät pikkuveikan hoitopäivät venyisi bussilla kulkemisen vuoksi mahdottoman pitkiksi silloin, kun äiti opiskelee ja osin reissutyötä tekevä isi suhaa ympäri Eurooppaa. Tästä väsyneiden lasten kanssa bussipysäkillä seisomisesta minulla on kokemusta vuoden takaa syksyltä, kun köröttelin bussilla työpaikan, kodin ja päiväkodin väliä. Sitä rumbaa en haluaisi kokea enää uudestaan.
Te lukijat varmasti mietitte nyt, että miten blogin mahtaa käydä. Tottakai sitä miettii itsekin. En kuitenkaan usko, että edes kykenen lopettamaan kirjoittamista: niin paljon tästä saan. Ja varsinkin teidän kommenteistanne. Postausväli varmasti hieman harvenee, mutta toisaalta aihepiiri laajenee ja tekstit todennäköisesti syvenevät. Saatte lukea mm. sarkastisia tilityksiä opiskelevan äidin arjen kiemuroista. Ja eivätköhän nuo lastenvaatteetkin pyöri kuvioissa jollain lailla edelleen. Voin vaikka kuvata teille, millaisissa hurjissa yhdistelmissä pikkuveikka-raukka joutui lähtemään päiväkotiin, kun kaikki vaatteet olivat taas kerran pyykkikorissa: Toivottoman oivallista - päivän asujen kauhugalleria!
Eli uutta kohti mennään, jännittyneenä mutta toiveikkaana - ja ehdottomasti häntä pystyssä!
Oletko sinä tehnyt elämänmuutoksen aikuisena? Miten siitä selvisit? Oletko lähtenyt opiskelemaan aikuisiällä tai onko joku tuttavasi? Vinkkejä???
Mahtavaa marraskuuta toivotellen,
Vahteristonemäntä / Toivottoman oivallista! -bloggari
Tsemppiä loman viettoon ja uusiin kuvioihin! On hienoa, että oikeasti uskallat ottaa näin ison askeleen ja muuttaa kuvioita. Moni jäisi varmasti rullaamaan paikoilleen, koska aikuisopinnot on kuitenkin niin suuri muutos arjessa. Itsekin olen monesti pohtinut opiskeluja, kun sitä vakipaikkaa ei näytä irtoavan sitten millään (vaikka näytän kaikki päivät niin tekevältä kuin olla ja voi :D ). Nyt on hoitoalallakin pientä laskusuhdannetta näkyvissä. Meidän talosta vuoden vaihteessa loppuvia määräaikaisuuksia ei jatketa jne. Toisaalta, saapa nähdä, kauanko pärjäävät ilman... Itselläni on soppari toukokuulle, saa nähdä, mikä on tilanne silloin. Pisin työttömyysjakso (4,5 kk) minulla oli vuonna 2006, kun mihinkään ei meinannut päästä töihin ja sitten, kun pääsin, niin yritettiin huijata palkka-asioissa :D
VastaaPoistaTäytyy myöntää, että pohdin alkutekstin aikana, että mitenköhän sun blogille käy. Toisaalta, olenhan itsekin 8 tuntia päivässä töissä (ei tosin ole koulutehtäviä) ja siihen tunnin matkat bussilla suuntaansa. Saan silti viikoittain räpellettyä kasaan jotakin... Vaikka kyllä tuntuu, että monesti on vain takki niin tyhjä, ettei ole mitään sanottavaa yhtään mistään, vaikka haluaisi panostaa enemmän ja sanoa jotain järkevääkin välillä :D
Mutta kello on kohta seitsemän. Pakko lähteä juoksemaan bussipysäkille! Mukavaa päivää!
Kiitos. Mulla on varmaan joku orastava neljänkympin kriisi, kun nyt on tosiaan sellainen olo, että on aika toimia ja lopettaa tämä työttömyys ja paikallaan rullaaminen.
PoistaLoppuvuosi on olevinaan aina sen verran kiireinen (isoveikan synttärit, joulu jne.), että mitään kunnon lomatunnelmaa tässä tuskin ehtii ennen koulunalkua kehittämään, mutta jos edes jonkinlaisen. Yritän ainakin :)
Tällä kertaa vuodenvaihde tulevine muutoksineen työllistää tavallista enemmän. Nyt olen selvitellyt pikkuveikan muuttuvia päivähoitokuvioita ja pähkäillyt, miten pehmeä lasku kokopäivähoitoon toteutettaisiin kukkaro- ja byrokratiaystävällisesti. Iltapäiväkerhopaikkaa pitää hakea ja selvittää kuntoon omat taloudelliset kuviot.
Niinhän se on, että säätöt alkavat näkyä nyt hoitoalallakin, kuten mainitsit. Ikävää tuo jatkuva määräaikaisuus ja huijaus palkka-asioissa - kaikkea ne yrittävätkin! Toivotaan, että töitä riittää nykyisen sopimuksesi jälkeenkin ja se vakipaikkakin sieltä pian irtoaisi.
Voin vain kuvitella, että 8 tunnin työpäivän ja kahden tunnin bussissa istumisen jälkeen takki on hyvinkin tyhjä iltaisin. Ei se kuitenkaan sun postauksissa näy: oikein hyvin olet mun mielestä jaksanut kirjoittaa :)
Luulen, että mun postaustahti muuttuu ensi vuonna yhteen viikossa nykyisen noin kahden sijaan. Eikös sekin ole vielä ihan kohtuullista :)
Tsemppiä uusiin kuvioihin! Hienoa, että meet harjoittelemaan ajamista. Ajakortti on kuitenkin tosi tärkee ainakin täällä maaseudulla, kun välimatkat on pitkiä. Moni hankkii, mut jää just ajamatta sit ja kortti menee tavallaan hukkaan. Itse tulee ajettua paljon, oon ajanut aina joten menee ihan rutiinilla autolla kuin autolla :)
VastaaPoistaMä oon joskus miettinyt, et olis tavallaan ihan jees opiskella jotain. Mutta hoitomaksut on se yks mihin tökkää. Toinen on se, että kulkeminen maksas ihan törkeenä sillä meidän paikkakunnalla ei ole mitään opiskelumahdollisuuksia. Ja kolmas se, että tän kaiken kulkemis-hoito-rumban jälkeen en jaksas enää kyllä yhtään mitään joten hyvästi opiskeluhaaveet :D
Mutta jos on juurikin tukijoukot (isovanhemmat) niin kyllä varmasti opiskelu onnistuu ja on mukavaa aikuisiälläkin. Saa vähän muuta ajateltavaa kuin ruuanlaitto, lastenhoito ja pyykinpesu! :)
Kiitos :)
PoistaJoo, ajotaito on kyllä tärkeä täälläkin, vaikkei ihan varsinaisesti maalla asutakaan. Bussi kulkee heti autotallin takaa puolen tunnin välein (mikä on mielestäni aika hyvin), mutta lasten kanssa liikkuessa puolen tunnin vuoroväli on joskus liikaa. Varsinkin silloin, kun ollaan väsyneinä tulossa päiväkodilta kotiinpäin ja bussi menee nenän edestä...Lisäksi bussilla on vaikea kuljettaa esim. isoja ruokaostoksia.
Tuo on niin totta: päivähoitomaksut ovat iso menoerä, varsinkin opiskellessa. Pikkuveikasta menee jatkossa täysi päivähoitomaksu (280 eur), isoveikasta iltapäiväkerhomaksu (80 eur) ja siihen vielä päälle bussin seutulippu (noin 80 eur/kk) ja oppikirjat...en uskalla edes ajatella loppuun saakka.
Mutta toivotaan, että opintojen virkistävä vaikutus kompensoisi taloudellisia menetyksiä ja työllistyminen korvaisi sitten aikanaan tiukemmat opiskeluvuodet.
Lomailehan nyt oikein kunnolla ennen ensi vuoden kiirettä! En tsempitä vielä mitään, on siihen kuitenkin vielä aikaa ;D
VastaaPoistaMulla kaatuu opiskeluajatukset rahoitukseen ja liian monimutkaiseen ja raskaaseen liikkumiseen/välimatkaan. Enkä oikeestaan usko että yksin pärjäisin tämän arjen pyörityksestäkään, jos kävisin kokopäiväisissä opinnoissa toisella paikkakunnalla.
Joo, ei kannata vielä tsempittää - tässä vaiheessa elämää ollaan jo opittu, ettei todellakaan kannata nuolaista ennenkuin tipahtaa ;)
PoistaOlet oikeassa: aikuisopiskelu pitkine ja raskaine toiselle paikkakunnalle suuntautuvine koulumatkoineen ja lapsiperhearjen yksin pyörittämisineen kuulostaa kieltämättä aika mahdottomalta. Mutta lapset kasvavat ja tilanteet muuttuvat - kuka tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan? :)
Ei munkaan opiskeluista tulisi mitään ilman isännän tuloja. Niillähän sitä on aina isoveikan syntymästä lähtien eletty, vaikkei se tietysti mukavalta nykyaikana kuulostakaan. Mutta tarkoitus olisi, että opintojen kautta pääsisin taas "elättämään" itseni. Se tuntuu tärkeältä.
Kokemusta löytyy niin työn ohessa opiskelusta, kokopäiväisestä aikuisopiskelusta perheellisenä kuin myös pitkän tauon jälkeen autolla ajon aloittamisesta ikään kuin alusta :) Kaikista noista pääosin positiivista kokemusta.
VastaaPoistaAutoilu jäi muuton myötä kokonaan yli kymmeneksi vuodeksi, kunnes vähän samalla tavoin "olosuhteiden pakosta" päätin aloittaa uudelleen. En käynyt mitään kertauskursseja, mutta alkuun ajelin vain kodin ja työpaikan väliä. Vaikka nyt tulee ajettua vähän enemmänkin, edelleen on käytössä vähän "rajoittuneet vakioreitit". Kyllä se rohkeus siitä kasvaa kun uskaltaa vain lähteä liikkeelle. Sama koskee oikeastaan opiskeluakin. Jos motivaatio on kohdillaan ja muut oman elämän olosuhteet ovat kunnossa, opiskelu kyllä onnistuu. Kannattaa hyödyntää turvaverkkoja, ei se ole lapsille huono asia, että saa viettää enemmän aikaa esim. isovanhempien kanssa. Itselläni ei kyllä ole ollut lastenhoitoapua opiskelun mahdollistamiseksi, mutta onneksi opintoni ja mieheni on olleet "joustavia". Tentteihin yms. valmistautuminen kannattaa aloittaa riittävän ajoissa, lapsiperheessä kun saattaa tulla sairastumisia tms. "suunnitelman muutoksia".
Vau, sinähän ole sitten monissa liemissä keitetty! Kiitos tsemppauksesta, onpas meillä paljon yhtäläisyyksiä :)
PoistaMun tekis myös kovasti mieli opetella ajamaan vain reitit päiväkodille, kaupalle, terkkariin ja keskussairaalalle, mutta ei se taida olla jatkon kannalta viisasta...Ei ne oikein autokoulussakaan lämmenneet mun yritykselle ehdottaa, että ajaisin vain omassa kunnassa, enkä menisi läheiseen kaupunkiin suhailemaan ;)
Isovanhemmat ovat kyllä korvaamaton apu lastenhoidossa, varsinkin kun miehen työ ei omassa tapauksessani ole erityisen joustavaa. Isovanhemmat olivat todella paljon apuna poikien ollessa pieniä ja edelleen käyvät meillä säännöllisesti. Pojat ovat heillä joskus yökyläilemässä pari-kolme yötä kerrallaan. Varmasti opiskeluaikana joudun pyytämään heidän apuaan nykyistä enemmän ja se kieltämättä painaa mieltä jo etukäteen, kun heillä on kuitenkin myös omat iäkkäät vanhempansa huolehdittavanaan.
Kiitos vinkeistä aikuisopiskelua varten: varmasti kaikkea joutuu tosiaan ennakoimaan ihan toisella tavalla kuin aikanaan opinnoissa. Tenttiin ei voi enää valmistautua viimeisenä yönä ;)
Minä ainakin koen, että opiskelun ja perhe-elämän yhdistäminen on paljon joustavampaa kuin työn ja perhe-elämän. Lähiopetusta lukuun ottamatta opintoaikataulunsa voi suunnitella itse eikä tarvitse istua toimistolla klo 8-16. Opintojen ansiosta lapseni on voinut olla alle 7-tuntisia päiviä päiväkodissa. Plus opinnoista todella saa iloa elämään! Onnea opintoihin!
VastaaPoistaKiitos tsempeistä. Kiva kuulla, että opiskelu yhdistettynä perheeseen ei ehkä olekaan niin paha coctail :)
PoistaKuulostaa loogiselta, että joustavat opinnot mahdollistaisivat lapselle lyhyemmän hoitopäivän kuin virastotyöaika. Mikäli saisin ammattikorkeakoulupaikan, pikkuveikan ei varmaankaan tarvitsisi olla päiväkodissa koko päivää ja isoveikka voisi toisinaan jättää ip-kerhon väliin. Toki tuo opiskelumuoto tarkoittaa sitten paljon iltahommia itselle: joskus ne opinnot on kuitenkin suoritetteva. Jos taas lähden lähihoitajaopintoihin (olen valinnut päiväopinnot monimuodon sijaan), on siellä läsnäolo aivan toisenlaista: koulupäivät ovat monesti 8-15/16, jolloin lastenkin hoito-/koulupäivät ovat sitten pitkiä.