Kuningas EI ja leijonanpennut

"Äiti menee jäähylle!"

Asuuko teillä kuningas EI? Meillä asuu, on asunut jo jonkin aikaa. Pikkuveikka, heinäkuussa 3 vee, aloittaa päivänsä kieltäytymällä sängystä nousemisesta. Tätä on tietysti edeltänyt mankuva huutelu "Äitiii, äitiii..." että tule nyt hyvä ihminen hakemaan minut pois täältä pinniksestä, onhan kello jo melkein 7. Ja sitten ei kuitenkaan tahdo. EI!

Siitä se EI-päivä taas käynnistyy. Ei saa riisua yöpukua. Ei saa pestä yltäpäältä pissaista poikaa. Ei saa pukea päivävaatteita , eikä ainakaan pestä hampaita. Maitoa ei juoda, vaikka kuinka jano olisi. Puuro on liian kuumaa syötäväksi ja kaikki muutenkin nurin niskoin. Äiti on tyhmä pippeli-komposti ja saa hukkua mutaan.

Kiitos tiedosta. Yllättävän laaja sanavarasto muuten, ottaen huomioon, että herra alkoi puhua ensimmäisiä sanoja vasta 2-vuotispäivän tienoilla.

Tästä minä en osannut haaveilla silloin, kun taputtelin pyöristyvää vauvamasuani. Että niiden oma tahto olisi noin kova ja koetteleva. Ja että kaikki olisi minun vikani. Isoveikan kanssa oli aikanaan aivan samanlaista, mutta kyllä tämä kakkonen on temperamentiltaan potenssiin kolme.

Olennaista olisi tietenkin taito pysyä ulkopuolella lapsen tunnetilasta. Sehän nyt lukee jokaisessa perhelehdessäkin. Ettei alkaisi itse kiukutella lapsen lailla. Miten se tehdään, tietääkö joku? Minä en siihen yleensä pysty. Tai no, pystyn silloin, kun olen saanut viettää edellisen päivän ihan yksikseni. Silloin olen hetkittäin se fiksu aikuinen. Bravo...!

Veljesten "vapputukat" parturireissulta 2.5.

Ja sitten on vielä tämä veljesrakkaus, jonka toinen puoli näyttäytyy nykyisin yhä useammin. Ne riitelevät vähän väliä. Ja kaikesta. Pitäisi aina saada juuri se lelu, joka toisella on kädessä. Toinen haluaa leikkiä yksin ja toinen yhdessä. Toinen nimittelee, toinen suutuu ja huitaisee.  Kohta toinen dramakingeistäni ulisee: "Äitiiii!" ja minun tekisi mieli tyrkätä taistelijat ovesta pihalle: tapelkoon siellä. Mutta ei, on istuttava alas ja selvitettävä tilanne asiallisen kasvattavasti, vaikka pinnan viimeiset rippeet ritisevät liitoksissaan. Grrr...

Kaupankassa hymyilee hyväntahtoisesti veljesten nahistelulle perjantai-illan ruuhkassa: "Pojat on kuin leijonanpennut..." Hymähdän takaisin jotain samantapaista, mutten viitsi sanoa, että aikamoista viidakkoa ja eläintarhaahan tämä tuntuu olevan. Aika useinkin. Ja leijonaemokin murisee.

Syyllisyyskin kalvaa. Miksen minä jaksa noita, omia poikasiani? Kai ne ovat kuitenkin ihan normaaleja tuon ikäisiä? Jos minä en vaan olekaan riittävän hyvä äiti? Toiset ympärillä tuntuvat jaksavan paremmin, ainakin näyttää siltä. Kerhoissa ja kaikkialla, tiedättehän. Kyllä minussa jotain vikaa täytyy olla! (kieltämättä siitä voisi olla apua, että pääsisi välillä tuulettamaan päätään työpaikalle, mutta tähänhän on tulossa pian muutos!)

On ilta ja makaan olohuoneessa jumppa-alustalla venytellen kirpparitavaroiden lattialla laputtamisesta kipeytynyttä selkääni. Pojat tulevat luokse ja asettuvat pinoksi päälleni makaamaan, isoveikka alle ja pikkuveikka päälimmäiseksi. Ovat ihmeen hiljaa ja paikallaan. Niin lämpimiä ja ihania. Osa minua.

Pinon sorruttua isoveikka tulee vielä uudelleen vatsani päälle ja moiskauttaa suukon poskelle ja sanoo "Äiti on paras". Poika, joka ei edes tykkää suukottelusta. Mutta äiti tykkää ja poika tietää sen. Oikein tunnen, kuinka pinnani kasvaa taas.

Mistä te saatte voimia lapsiperheen arkeen? Paljonko tarvitsette omaa aikaa? Kuinka paljon harrastatte liikuntaa viikossa?

Avatkaa mitä? Minä lähetän tänään miesväen mökille viikonlopuksi! :) Valkkari on kylmässä ja viime vuoden valokuvakirja odottaa tekijäänsä. Huomenna käyn MLL kirpparilla ja shoppailen muutenkin kaikessa rauhassa. Nukun pitkään ja kuuntelen hiljaisuutta. Sunnuntaina kukkoköörin kotiuduttua teemme koko perhe retken Hiidenvuorelle, jossa kävimme viime keväänäkin.

Rentouttavaa viikonloppua kaikille!

Vahteristonemäntä