Posket pullallaa - onnen hippusia arjessa

Olen viimeaikoina miettinyt paljon arkea ja sen yläpuolelle kohottautumista, pienten onnenhetkien luomista ainaisen suorittamisen ja lasten perustarpeiden täyttämisen rinnalle. Teen itse arkeni tietynlaiseksi, olen itse vastuussa onnestani, se ei tule mistään ulkopuolelta. Kivojen, rutiinista poikkeavien puuhien kautta arjen yläpuolelle kohottautuminen onnistuu, jopa helposti ja halvalla.

Edelleen kotona ollessani kaipaan myös viikkoon yhä enemmän vaihtelua ja lapsetkin nauttivat yllätyksistä ja tavallisesta poikkevista, aikuisen kanssa tehtävistä jutuista. Inspiraation tähän jonkinlaiseen ajattelutavan (toivottavasti pysyvään) muutokseen sain Aslan&Kaplan blogin kirjoittajalta, Kaisa A:lta.

Pikkuveikka kyseli monena päivänä "eipoo, eipoo?" Pullan leipomistahan tuo pieni mies pyysi. Edellisestä kerrasta onkin kohta pari kuukautta. Viime keskiviikkona toteutin toiveen ja tein taikinan valmiiksi ennenkuin lähdimme hakemaan isoveikkaa päiväkodista.

Tykkään itsekin tosi paljon leipomisesta, mutta lasten kanssa tähänkin puuhaan on pitänyt opetella suhtautumaan eri tavalla: tärkeintä on tekeminen, ei lopputulos. Oma rooli on tekijän sijaan ohjaava. Sotkua tulee enemmän, mutta yhdessä tekeminen luo arvokkaita muistoja. Lapselle on tärkeää saada osallistua. Ja kun lapsella on kivaa, on yleensä aikuisellakin kivaa :)

Yksi pieni vuokapulla marssi näin, keittiötasoa eteenpäin...Pojat halusivat laittaa pullat jonoon ja laskea niitä. Meinasin ensin sanoa, että eikun laitetaan vaan suoraan pellille, mutta onneksi tajusin, ettei sillä niin väliä ole. Leikkikööt ensin, pullille se on aivan sama.

Ja sitten pellille. Katsokaa noita keskittyneitä ilmeitä! Leipominen saa pojat keskittymään. Leipoessa ei edes ehdi riehua, kun se on niin kokonaisvaltaista puuhaa.

Pullien päästyä pellille kohoamaan, löytyi pöydältä pienten käsien pullataikinan ohi sirottelemaa sokeria, jota piti tietysti nuolla hartaasti pois. Taas sellainen asia, jonka meinasin kieltää: eihän nyt noin voi tehdä! Jälleen joku pieni ääni sisälläni sanoi: Miksi ei? Eipä tuo vaarallistakaan ole, nuolkoot vaan, kun kerran haluavat.

Miksi sitä aina pitää olla järkevä, tiukkapipoinen ja tylsä aikuinen? Kumpa osaisi paremmin heittäytyä lasten maailmaan...

Zambalaya tanssii hän notkein lantein...Taikinansyönnin, sokerin nuolemisen ja valmiiden pullien syönnin jälkeen purettiin pienoista sokerihumalaa tanssimalla. Musiikista huolehti kirpparilta aikanaan löytynyt lasten kosketinsoitin, jossa on nappuloiden takana monta tuttua sävelmää. Ja toki sillä voi soittaa ihan oikeastikin. Yksi parhaista hankinnoista ikinä :)

Tämä pikkuveikan päällä oleva, isoveikan vanha Småfolk-traktoripaita on muuten säilynyt runsaasta käytöstä  ja lukuisista pesuista huolimatta lähes uudenveroisena toiselle käyttäjälle :) Elastaanille kiitos taas kerran.

Isoveikan paita oli niin jauhossa, että se kiikutettiin suoraan pyykkikoriin, eikä paidasta vapautettu poika halunnut enää uutta tilalle. Samanlainen luonnonlapsi kuin äitinsä aikoinaan: kulkisi mieluiten nakupellenä, jos sää vaan sallisi. Jalassa uudet Villervallan velour-housut, jotka ovat hänen kohdallaan osoittautuneet paremman mallisiksi kuin aluksi purnasin (pikkuveikalla vaativat nauhakiristyksen ja silti vaipanreuna näkyy selästä). Kokoa suuremmat housut eivät kyllä olisi olleet pahitteeksi alati venyvälle pojanklopille.

Mitä te teette päästäksenne joskus arjen yläpuolelle?

Eilen me joimme iltapäiväteet/-mehut kynttilänvalossa. Illan pimentyessä pojat pääsivät isin kanssa otsalamppu/taskulamppu-seikkailulle omaan pihaan. Pieniä juttuja, mutta merkittäviä, sillä poikkesivat tavanomaisesta.

Mukavaa sunnuntaipäivää!

Vahteristonemäntä