Piikikäs kokemus leikkipuistossa

Ensimmäisenä (isin) kesäloman jälkeisenä arkipäivänä 1.8. suuntasimme poikien kanssa pitkästä aikaa leikkipuistoon. Lomalla on tehty jälleen kerran pihanrakennushommia (josta tulossa oma postauksensa) ja oma piha onkin toiminut usein lasten leikkipuistona. Leikkipuistossa käyminen on meillä pysynyt hieman harvinaisempana erikoisherkkuna ja sinne lähdetäänkin siksi aina innolla.

Isoveikka on tänä kesänä kiinnostunut kiipeilystä ja roikkuu kotonakin aina tikkaissa tai terassin kaiteissa milloin ei kiipeile varsinaisessa kiipeilypuussaan. Tekee hyvää motoriikalle! :)

Nyt se onnistuu! Isoveikka pääsee itse kiipeämään keinulaudalle. Oli itsekin tosi mielissään uudesta taidostaan, jonka oli kuulemma oppinut mökillä serkkunsa innostamana.

"Tästä ylös...äiti, autatko vähän?" Vaikka leikkipuistossa on noita keinuja ja kiipeilytelineitä, ei silti ole metsän voittanutta. Pojat siirtyivät taas aika nopsaan leikkipuistoa ympäröivään kiviseen mäntymetsikköön. Ensin mustikoita syömään ja sitten kiipeilemään kiville. Ja tietysti hyppimään kiviltä alas. Se jaksaa aina vaan viehättää! Pikkuveikka yrittää perässä samaa, mitä isompikin :)

Mutta sitten varvikossa alkoi kahista ja esiin tuli sievä, lakritsinenäinen piikkipallo. Ihkaoikea siili! :) Noita näkee nykyään valitettavan harvoin. Lisääntynyt liikenne on kuulemma merkittävin siilien vähentäjä :( Tämä taisi olla vasta toinen siilihavainto pojille.

Muistan, kuinka omassa lapsuudessa ruokimme siilejä kotipihassa ja piikkiselkiä saattoi olla seitsemän yhtä aikaa ruokakupilla syömässä. Kaupasta ostettiin silakkaa ja piimää ruuantähteiden jatkoksi, että paikallinen siilipopulaatio saatiin kylläiseksi :) Siilit tulivat puolikesyiksi ja kulkivat pihassa päiväsaikaankin, erityisesti silloin, kun grillin tuoksut leijailivat niiden pesäpaikkoihin. Oli se tosi söpöä ja  siilit olivat yksilöitä: eri muotoisia, -värisiä ja -korkuisia, yhdellä oli krooninen yskä ja yksi toi pian pienet poikasensakin syömään ruokakupille. Olen nähnyt senkin, kun siili kesken nurmikolla tallustamisen heittäytyy selälleen ja alkaa rapsutella itseään tassuilla mahasta :)

Oletteko seuranneet/ruokkineet siilejä lapsena tai nyt lastenne kanssa?

"Äiti, minä haluan siilin lemmikiksi!" (äiti pinnistelee, ettei ala kertoa afrikkalaisista kääpiösiileistä, joita voi pitää lemmikkinä...) Totean, että siilit ovat villieläimiä, eikä niitä saa ottaa kotiin. Isoveikan mielestä siili ei näytä oikein VILLIeläimeltä ;)

Luulen, että joudun vielä jonain vähemmän skarppina päivänä antamaan periksi lemmikkipyynnölle ja hankkimaan jonkun (mieluiten ehkä kissan) suurisilmäisen karvaotuksen pojille. Siis sitten, kun veljekset ovat isompia ja voivat sitoutua omalta osaltaan lemmikin hoitoon. Molemmat vaikuttavat kovin eläinrakkailta ja kaikki vastaan tulevat kissat ja koirat pitäisi saada silitellä. Ja heppoja pitää käydä rapsuttelemassa säännöllisesti. No, tykkään kyllä itsekin kovasti eläimistä ja olen omistanut pari kania ja saman verran akvaarioita, mutta lasten myötä en ole kaivannut "ylimääräisiä" hoivattavia. Ainakaan toistaiseksi. Kuka tietää, jos vaikka sitten, kun pojat alkavat kulkea omien kaveriensa kanssa?

Onko teillä lemmikkiä? Oletteko ajatelleet hankkia?

Pojat juttelivat siilille rauhoittavasti ja malttoivat olla koskematta. Poistuimme pian sivummalle, että piikkipallo sai jatkaa rauhassa matkaansa omaan pesäänsä.

Ja takaisin hyppimään! Tavoite oli uskaltaa hypätä yhtä ylhäältä kuin äidin kouluikäinen kummipoika uskaltaa ;)

Menimme ekan kerran leikkipuistoon siten, että isoveikka pyöräili. Loppumatka on juurakkoista metsäpolkua (jos haluaa vähän oikaista), mutta ihmeen hyvin tuo nassikka taisteli apupyöräajokkinsa haasteiden yli. Pari kertaa koko pyörä kyllä paiskattiin polun sivuun, kun se ei totellut! ;) Kuten olen aiemminkin kirjoitellut, temperamenttia meillä riittää...

Arki on siis alkanut ja yhä kesäisen helteisessä ilmassa tuntuu jo muutoksen tuulia, kun isoveikka aloittaa ylihuomenna päiväkodissa!

t. Vahteristonemäntä