Sovituskopissa

Tästäkö se sitten lähtee?!? Minulla on torstaina työhaastattelu. Siis TYÖhaastattelu. Siitä voi seurata TÖITÄ. Se tarkoittaa kotiäitiyden loppumista. Parhaimmillaan tai pahimmillaan, miten tuon nyt kulloinkin ottaa. Olenko sittenkään valmis tähän...? Suoraan sanoen hirvittää. Tai ainakin jännittää melkoisesti! Toki olen iloinen, tietysti. Ja melko ihmeissäni, sillä jo toinen hakemus tuotti kutsun haastatteluun. Ehken olekaan ihan pelkkä kotiluuska vaan! ;)

Miesväen mökkeillessä on ollut aikaa miettiä ja touhuilla omiaan. Eilen illalla kävin läpi vanhoja työvaatteitani vaatehuoneen perimmäisestä nurkasta. Suurimman osan olen mättänyt vaatehuoneen siivouksen yhteydessä mustaan jätesäkkiin ajatuksella kirppari/uff, mutta kivoimmat ripustin hellästi henkareihin odottamaan (aikaa parempaa?).

Olen siis ollut viimeksi töissä syksyllä 2008, joten työvaatteetkaan eivät luonnollisesti ole ihan tältä vuosikymmeneltä ;) Eihän siinä sinänsä mitään, suht klassisen tyylin kannattaja kun olen (siis työvaatteissa, kotona edelleen mamma-marimekko!), mutta mutta... nämä kaksi poikaa ovat venyttäneet äidin pinnaa niin paljon, että vaatekokokin on kasvanut yhdellä näinä vuosina! Tarvittiin siis uusia vaatteita. TYÖvaatteita. Ei kiljuvan värikkäitä raitapaitoja ja collegehousuja. Ei vedenpitäviä ulkoiluvaatteita. Siistiä olla pitää.

Suuntasin tänään Halosen aleen. Etsin käsiini myyjän ja kerroin tarpeistani: mustat siistit housut. Tietysti. Ensin ajattelin leväyttää koko karmean totuuden myyjäparan eteen: "Tämä emäntä pitäisi nyt pukea niin, että se olisi jotenkin konttori-uskottava työhaastattelussa. Ja se on ihan pihalla, kun on ollut liian kauan kotona. Se on nyt sun vastuulla, saako se töitä..." Mutta päätin kuitenkin säästää nuorta myyjätyttöä ja toisaalta välttää itseni julkista nolaamista. Kai minä nyt sentään osaisin edelleen perustoimistovaatteita hankkia! (?)

Housut löytyivät ja toisetkin. Sekä muutama yläosa. A-vartalolleni sopivia tunikamallisia. Sain poistorekistä useamman vaatekappaleen 70 % alella, siksi vähän innostuin. Mutta jollei nyt tärppää, tulee uusia haastatteluja (tuleehan?) ja vuoden sisällä on kuitenkin tultava se työpaikkakin. Täytyy. Ei nuo vaatteet siis hukkaan mene.

Kävin myös kampaajalla leikkauttamassa ja värjäyttämässä. Värjäytin kulmatkin. Työelämässä se oli arkea, nyt käynnit ovat hieman harventuneet. Kun ei ole tarvinnut laittautua. Eikä ole edes halunnut, yleensä. On ollut kiva olla naturel.

Oli muuten jotenkin "ihmistävä" kokemus sovitella ns. siistejä vaatteita pitkästä aikaa. Palanen maailmaa, joka on ollu tuossa lähellä koko ajan, mutta silti niin piilossa. Koska ei ole edes halunnut nähdä. Ja sitten sitä tuli ikävä, kuitenkin. Ja nyt, kun se on hieman lähempänä, alkaa jännittää. Ja melkein tekisi mieli peruuttaa. Ja yhtäkkiä kaikki kotona vietetyt vuodet tuntuvatkin niin lyhyiltä. Ne samat, jotka vasta talvella tuntuivat ikuisuudelta. Outo tuo ihmismieli!

Pitäkää peukkuja torstaina klo 10! :)